maanantai 19. elokuuta 2013

"Muutama ilmoitusluontoinen asia"

Tämän päivän työpaikan palaverista jäi mieleen kaksi ilmoitusluontoista asiaa. Ensimmäinen oli ilmoitus päällikkömme raskaudesta ja lokakuussa alkavasta äitiyslomasta. Toinen oli ilmoitus siitä, että määräaikaisen työsuhteeni jatkumisesta ei osata kertoa mitään vielä, ja tuskin osataan kertoakaan, ennen kuin joulukuussa. Työsuhteeni päättymispäivä on joulukuun viimeinen eli olen melkein työsopimukseni loppuun asti töissä vailla tietoa siitä, tuleeko työsuhteeni edes jatkumaan. Loppupalaverin istuin nieleskellen pettymyksen kyyneliä, jotka sekoittuivat kateuteen siitä, että päällikkö palasi muutama kuukausi sitten äitiyslomalta, ja jää jo uudelle äitiyslomalle, kun itse odotan kuumeisesti pääsyä edes sille ensimmäiselle.

Tämä työkysymys on ollut ongelma numero yksi meidän perheen perustamisprojektissamme. Kuinka uskaltaa perustaa perhe, kun ei tiedä, onko töitä vielä ensi kuussakin. Tai ensi vuonna. Yritys, jossa työskentelen, on tunnettu määräaikaisista työsuhteistaan. Kollegani, joskin toiselta osastolta, on ollut vuodesta 2009 asti ”vähän auttelemassa”, kuten heidän päällikkönsä asian ilmaisi. Määräaikaista määräaikaisen perään, vuodesta toiseen. Toinen kollega on viettänyt kaksi äitiyslomaa määräaikaisten välissä, ja ruvennut soittelemaan äitiysloman lopussa, että vieläkö on töitä tarjolla. Asiaan on luvattu palata ja muutamaa viikkoa ennen loman loppua on keksitty jokin paikka, johon palata, vaikka sitten osa-aikaista papereiden mapittamista.

Määräaikaisuus on erittäin suuri kynnyskysymys sille, koska pystymme laittamaan projektimme käyntiin. Työskentelemme molemmat määräaikaisina. Minä sain kesän alussa päällikkömme äitiyslomasijaiselta suullisen lupauksen, että työni vakinaistetaan tammikuussa tämän määräaikaisen sopimuksen päätyttyä, ja hypin jo riemusta, koska tämä olisi ollut erittäin suuri askel kohti meidän suurta haavettamme: perhettä. Nyt lupaus on jo vaihtunut siihen, että on mahdollista että työni jatkuu täysipäiväisenä määräaikaisena, osa-aikaisena määräaikaisena tai loppuu kokonaan. Kokoaikaisesta, vakituisesta työstä on mahdotonta edes haaveilla, vaikka nostamme jatkuvasti tulostamme ja teemme hyvää työtä. Ainoastaan korkeasti koulutetut päälliköt palkataan vakituisiin töihin.

Tässä on nyt punnittavana se, että lykkäämmekö perheen perustamista hamaan tulevaisuuteen, vaikka tietoa siitä, vakinaistetaanko työtäni ikinä, ei ole, vai otammeko riskin ja jään äitiyslomalle tässä työllisyystilanteessa, vaikka ei ole tietoa siitä, onko minulla työtä mihin palata. Kelan korvaama 350€ kuukaudessa ei elätä perhettä, vaikka toinen on palkkatyössä.

- Se toinen äiti

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Hyviä miehiä ei istu oksalla

Päätös on tehty. On soiteltu ympäri hoitoalan laitoksia, vertaistukiryhmiä ja lähetetty pinoittain sähköposteja ja selvitelty asioita. On menty sekaisin termeissä ja muutettu suunnitelmia, kun on tullut seinä vastaan jossakin kulmassa. On pureuduttu lakikoukeroihin ja yritetty selvittää kaikki porsaanreiät, joista saattaa olla tulevaisuudessa haittaa. On tutkittu tilastoja ja punnittu eri vaihtoehtoja. On mietitty pää puhki, tirautettu muutamia kyyneliä pelkästä epätietoisuudesta ja suunnittelemisen vaikeudesta, puhuttu läpi pelot ja toiveet ja yritetty käydä asioita läpi realistisesti. Ja lopulta päätös on tehty. Heti, kun lapsen teosta alettiin varovaisesti puhua, oli meillä molemmilla ajatus siitä, että olisi hienoa saada lapsi tehtyä kotikonstein. Tilanteessa, jossa olisivat molemmat vanhemmat ja joka olisi edes hivenen intiimimpi, kuin lääkärin hoitohuone. Olemme päättäneet yrittää lasta ensin kotikonstein, perinteisellä muumimuki-tekniikalla, ja jos se ei tuota tulosta, siirrymme lääkärin odotushuoneeseen toivomaan parasta.

Muumimukeja löytyy kaapista ja steriilejä ruiskuja apteekista, mutta hyviä, luotettavia luovuttajia ei saa supermarketeista eikä niitä voi poimia puusta. Tärkeintä on luotettavuus. Se, että luovuttaja ei tule raskauden aikana muihin ajatuksiin isyydestä luopumisesta ja emme päädy uusiperheeksi ydinperheen sijasta. Sen jälkeen, kun toinenkin äiti on adoptoinut lapsen, luovuttaja ei voi tulla oikeuksiaan penäämään, joten sitten ollaan selvillä vesillä. Emme kuitenkaan halua joutua jännittämään yhdeksää kuukautta – ja siihen päälle vielä ne hetket, jotka menevät perheen sisäisen adoption voimaan astumiseen. Lisäksi luovuttajan on oltava pääpiirteittäin terve ja silmää miellyttävä. Haussa ei ole yliluonnollisen komea, kaiken kestävä Teräsmies, joka pelastaa työkseen lapsia palavasta talosta ja auttaa vanhoja rouvia kadun yli, vaan mies, joka ei sairasta mitään vakavaa sairautta ja jonka suvussa ei kulje vakavia, perinnöllisiä sairauksia. Mies, jota kohden pystymme katsomaan ilman, että tekee mieli sulkea silmät ja todeta, että onpahan rumin ihminen ikinä (esimerkiksi todella hallitsevat kasvonpiirteet tuppaavat periytymään) ja henkisesti tasapainoinen mies. Tässä pisteessä kaipaisimme tietoja muilta, jotka ovat itse luovuttajan etsineet ja valinneet. Kenet valitsitte luovuttajaksi ja millä perustein? Oliko päätös helppo? Mitkä asiat painoivat vaakakupissa? Ja ennen kaikkea, kuinka sovitte sen, ettei mies tule vaatimaan lapsen isyyttä itselleen?

Meillä on hävettävän vähän miehiä tuttavapiirissä. Toki ystävien avio- ja avomiehiä löytyy, mutta tuntuisi kiusalliselta käydä läheisen ihmisen mieheltä pyytämässä spermaa ja vaikka luovuttaminen sopisi miehelle itselleen, en jaksa uskoa, että vaimot suostuisivat. Ja ymmärtäähän sen, oman miehen siittiöillä tehdään oman perheen lapsia. Kuitenkin perheellinen mies tuntuu jotenkin järkevältä vaihtoehdolta. Vaihtoehdolta, joka ei koe yhtäkkistä hurmosta siitä, että hänestä on tulossa biologisesti isä ja joka ei ryntää synnytyslaitokselle ja tunnusta lasta omakseen ja vetoa myöhemmin siihen, että hän ei tiennyt, että isyys vaikuttaa näin. Tämän vuoksi meidän ajatusmaailmassamme luovuttajaksi sopisi mies, jolla on jo oma perhe ja omat lapset, ja jolla ei ole mitään tarvetta (ja mahdollisesti myöskään rahallisia ja henkisiä resursseja) tunnustaa itselleen vielä yhtä lasta. Itse olemme valmiita tekemään lupauksen, ettemme missään vaiheessa käännä kelkkaamme ja ala vaatimaan luovuttajalta isyyttä, mutta toivomme ja vaadimme samaa myös luovuttajalta. Molemminpuolinen herrasmiessopimus. Mistä näitä miehiä sitten löytää? Mikä on hyvä tapa lähestyä miehiä tämän asian tiimoilta? Missä te tapasitte luovuttajanne ja kuinka asiat etenivät?

- Kaksi äitiä

tiistai 6. elokuuta 2013

Oikeita äitejä ja niitä toisia äitejä

Netistä löytyi mielenkiintoinen keskustelu, jossa puhuttiin äitiydestä. Paikalla oli biologisia äitejä, joista toiset olivat synnyttäneet lapsen perinteisesti alateitse ja toiset keisarinleikkauksen avulla, oli adoptioäitejä, joista toiset olivat saaneet lapsensa melkeinpä suoraan synnytyssalista ja toiset vasta lapsen ollessa vanhempi. Oli äitipuolia, jotka ovat olleet lapsipuoliensa kanssa taaperoiästä, toiset jopa vauvaiästä, asti ja toiset ovat saaneet lapsen osaksi elämäänsä vasta heidän ollessaan vanhempia.  Keskustelussa ilmeni nopeasti mielenkiintoinen kanta, jonka mukaan äitipuoli ei voi ottaa kantaa lapsen kasvatusasioiden puimiseen eikä etenkään keskustella äitiydestä ja äitinä olemisesta ja siihen liittyvistä tunteista, koska hänellä ei ole asiasta mitään sanottavaa eikä tietoa. Äitipuoli ei tiedä, millaista on olla äiti, samoin kuin oikeat äidit, koska hän ei voi koskaan korvata lapsen oikeaa äitiä eikä ohittaa tätä tunteiden määrässä. Oikeat äidit, niin. Keskustelu onnistui nostamaan tunteita pintaan ja huomaamaan taas, että ihmiset eivät vieläkään tiedosta, että perinteisiä ydinperheitä on nykyään entistä vähemmän, eivätkä nämä perinteiset perheet ole millään tavalla arvokkaampia, kuin muut perheet, jotka eivät istu tähän muottiin.

Jos äitipuoli ei ole pätevä kertomaan äitiydestä tai kutsumaan itseään äidiksi, kuinka on meidän tilanteemme? Tähän keskusteluun nojaten voimme todeta, että lapsella on biologinen, synnyttänyt, oikea äiti, joka on kuvioissa mukana pysyvästi. Eikö perheeseen tosiaan mahdu enempää kuin yksi äiti? Kuka on oikeutettu sanomaan niin, ja mistä tietää, kuka tuntee itsensä äidiksi? Mitä biologinen äiti menettää siinä, jos hänen lapsensa äitipuoli rakastaa lasta yhtä paljon, kuin tämä niin kutsuttu oikea äiti? Mistä nämä itsestään varmat, oikeat – biologisesti, perinteisesti miehen kanssa lapsen saaneet – äidit sitten tietävät, miltä tuntuu, kun on oikeasti äiti? Onko joku määritellyt, miltä oikea äitiys tuntuu? Onko äidin rakkauden määrä asia, josta kilpaillaan?

Lapsen biologisesti siittänyt isä voi keskustelupalstan tietojen perusteella tuntea heti synnytyssalissa suurta rakkautta ja hellyyttä vastasyntynyttä lastaan kohtaa, koska lapsi on hänen lihaa ja vertaan, mutta naisparista se, joka ei synnyttänyt lasta, ei voi tätä samaa tuntea.  Miksei? Tämä toinen äiti on ollut lapsen teossa, raskaudessa ja synnytyksessä mukana kaiken aikaa samalla lailla, kuin synnyttäjäkin. Mikä aiheuttaa sen, ettei hän yhtäkkiä voikaan tietää, miltä tuntuu olla äiti? Hänkö ei voi katsoa vastasyntynyttä pientä nyyttiä ja todeta rakkautta rinnassaan, että tässä on hänen lapsensa, ja rakastaa lasta samalla tavoin, kuin se äiti, joka on juuri synnyttänyt samaisen lapsen?

Itse ajattelen, että tapoja olla äiti ja tapoja tuntea kuin äiti, on yhtä monta kuin ihmisiä, jotka ajattelevat itsestään äitinä. Oli kyseessä sitten biologinen äiti synnytystavasta riippumatta, adoptioäiti tai äitipuoli riippumatta siitä, onko lapsen saanut minkä ikäisenä, tai naisparin se osapuoli, joka ei ole koskaan tuntenut, miltä raskaus ja synnytys tuntuvat. Kautta aikojen on ollut äitejä, jotka ovat tuottaneet maailman lapsen, jota ovat kantaneet kuukausia ja joka on heidän lihaa ja vertaan, mutta jotka eivät koskaan tunteneet itseään äideiksi. Kautta aikojen on myös ollut naisia, jotka eivät ole olleet lapselleen mitään verisukua, mutta ovat kasvattaneet lapsen omanaan ja rakastaneet tätä vilpittömästi. Kuitenkin, loppujen lopuksi äitiys on sitä, kun tuntee itse omassa sydämessään olevansa äiti.

- Kaksi äitiä