keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Toimiva etäsuhde - mahdollisuus vai mahdottomuus?

Elämä on taas heitellyt ja meidän taloudessa mietitään tällä hetkellä hetkellistä etäsuhteen mahdollisuutta toisen harkitessa opiskelua toisella paikkakunnalla. Nykyisellä kotipaikkakunnalla koulutusta ei tällä hetkellä järjestetä, mutta tälle paikkakunnalle sen sijaan sitovat toisen puoliskon vakituinen työpaikka sekä alle kaksi vuotta sitten ostettu omistusasunto lainoineen. Yhteinen kaupungin vaihto ei siis onnistu ilman tappiollista asunnon myymistä ja hyppäämistä tyhjän päälle tässä työllisyystilanteessa, joten vaihtoehdoiksi ovat jääneet koulutuspaikan hakematta jättäminen tai se, että toinen lähtee yksin. Käytännössä ja pelkkiä kylmiä faktoja tarkastellen toisen lähtö yksinään uudelle paikkakunnalle olisi mahdollista: paikkakunnalla on edullisia vuokra-asuntoja ja taloudelliset resurssit kestäisivät kahdessa osoitteessa asumisen väliaikaisesti. Mutta entä sitten muut resurssit? Mahdollinen opiskelukaupunki on kohtuullisen lähellä; muutaman tunnin ajomatkan päässä, joten sieltä on mahdollista ajaa perjantaisin kotiin ja sunnuntai-iltana ajaa takaisin. Ehtiihän sitä nähdä viikonloppunakin. Ja puhelimella saa pidettyä yhteyttä päivittäin, Skypestä ja muista nykypäivän ihmeistä puhumattakaan. Teoreettisesti. On kuitenkin eri asia ajatella, että rankan viikon jälkeen jaksaa aina hypätä autoon ja ajaa vanhaan kotikaupunkiin, etenkin, kun uudessa kaupungissa tutustuu ihmisiin ja viikonloppuna olisi aikaa rentoutua ja viettää aikaa uusien tuttavuuksien kanssa juosten riennoissa ja illanistujaisissa, jollaisia ei ole ollut tarjolla vuosiin vanhassa tuttavapiirissä. Uusi koulu ja uusi jännittävä kotikaupunki tarjoavat mahdollisuuden aivan uuteen elämään. Kahden tunnin automatka kohti sitä arkista ja tavallista vanhaa elämää ei enää houkutakaan niin paljon ja yhtäkkiä viimeisestä tapaamisesta on kulunut kuukausia. Skypessä puhuminen vähenee hiljalleen muiden kiireiden painaessa päälle ja tekstiviestit kulkevat enää pakollisten hyvänyöntoivotusten muodossa. Huomataan, ettei yksin oleminen oikeastaan edes ole niin kurjaa, ja äkkiä tajutaan, että on jo niin tottunut olemaan erillään, ettei haluakaan enää palata takaisin. Tai vaihtoehtoisesti huomataan, ettei erillään olo ollutkaan hyvä asia, ja kotiin tullaan loppujen lopuksi hyvillä mielin ja ajatellen, ettei halua enää lähteä pois.

Rankempaa päätöksen miettiminen tuntuu olevan kotiin jäävälle osapuolelle. Kaiken aikaa tiedostaa, että toinen haluaa tavoitella unelmiaan ja opiskelun alkaessa pääsee uuteen kaupunkiin tutustumaan uusiin ihmisiin ja saamaan uutta sisältöä elämäänsä, kun toinen jää yksin puurtamaan samaa vanhaa arkea samoine työmatkoineen, työpäivineen, laskunmaksuineen sekä kauppareissuineen. Omasta elämästä katoaa jotakin, mutta saako tilalle mitään, vai tuntuuko elämä vain liian rankalta?

Epävarmaa, väkinäistä vitsin vääntöä on yritetty tehdä ja toisaalta taas myös keskustella vakavasti aiheesta. O n katsottu vuokra-asuntoja ja suunniteltu Ikean ostoslistaa. Olisiko televisio kuitenkin hyvä ostos läppärin kaveriksi, koska pidemmän päälle on kurjaa katsoa ohjelmia tietokoneelta? Jos vaikka ei haluakaan tulla kotiin viikonloppuna. Tai seuraavana viikonloppuna. Tai enää lainkaan. Pitäisikö kuitenkin katsoa sellainen asunto, missä voi sitten asua vaikka pidempäänkin jos niikseen tulee? Olisiko auto hyvä vaihtaa dieseliin, vai tuleeko tuota välimatkaa loppujen lopuksi edes ajettua? Pitäisikö tehdä joku kirjallinen sopimus siitä, miten mahdollisessa erotilanteessa hoidetaan asuntoasiat ja muut, ettei sitä tule sitten pahimman tapahtuessa selviteltyä ilmiriidoissa? Jos häitä nyt sitten lykättäisiin, niin ei tarvitse sitä paperisotaa käydä läpi, jos ero tulee? Miten vuosien jälkeen oppiikin elämään arkeaan yksin, kun toinen on satojen kilometrien päässä? Vai oppiiko siihen lainkaan? Tällä hetkellä olotilat ovat sekavat. Toisaalta, on epäreilua ja aiheetonta ruveta eväämään toisen opiskeluhalua, mutta toisaalta on myös kovin vaikeaa päästää irti eikä haluaisi luopua hyväksi todetusta mallista. Vaikka muutoksia ei saisi pelätä, niin kyllä tällainen muutos pelottaa. Vaakakupissa punnittavana ovat ajatukset siitä, että jos et lähde opiskelemaan ja parisuhde kestää, katkeroidutko siitä, ettet päässyt opiskelemaan, ja syytätkö parisuhdetta asiasta, ja toisessa kupissa ajatus siitä, että lähdet opiskelemaan ja parisuhde ei kestä. Oliko opiskelu todella parisuhdetta tärkeämpää?

- Kaksi äitiä

torstai 20. helmikuuta 2014

Lapsen etua ajatellen - vai miten se todellisuudessa menikään?

Erehdyimme selaamaan iltapäivälehden nettisivuilla selaamaan keskustelua liittyen tasa-arvoiseen avioliittolakiin, jota kyseisen julkaisun lukijoista, tämän viestin kirjoitushetkellä, vastusti. Aihe eksyi pian myös tasa-arvoisen adoptiolain puolella ja kuinka surullista olikaan noista kirjoituksista lukea mielipiteitä siitä, ettei meidän ole tarkoitus lisääntyä, koska miehet eivät meille kelpaa parittelukumppaniksi tai että lasten olisi paha olla perheessä, jossa on kaksi isää tai kaksi äitiä.

Me olemme kohdanneet paljon lapsia. Yhdessä ja erikseen. Useat hieman isommat lapset kysyvät melko nopeasti joko meiltä tai vanhemmiltaan, että olemmeko me yhdessä niin kuin heidän äiti ja isä ovat. Saatuaan myöntävän vastauksen asia on heille täysin kunnossa ja neutraali, se ei herätä minkäänlaista inhoa tai vihaa sen kummemmin kuin suurempaa kiinnostustakaan. Sillä ei ole mitään väliä. Ja näinhän asian kuuluisi ollakin. Lapsi ei itsekseen keksi tuomita ihmisiä sukupuolen, ihonvärin, seksuaalisen suuntautumisen tai muun loppupeleissä yhdentekevän asian perusteella eikä lapsi myöskään kärsi näistä asioista ennen kuin hänelle osoitetaan, että niistä tulee kärsiä. Sen sijaan rohkenemme väittää, että esimerkiksi alkoholistiperheen lapsi, seksuaalista, muuten fyysistä tai henkistä väkivaltaa kokeva tai täysin huomiotta jätetty lapsi sen sijaan kärsii tilanteestaan jo ennen kuin hänelle kerrotaan, että tilanteessa on jotain vikaa ja se ei ole sopivaa. On täysin absurdia perustella tasa-arvoisen avioliittolain vastustusta sillä, että lapset kärsivät, jos heitä annetaan homoille. Emme halua olla tekopyhiä ja kieltää, ettei homoparin lapsi voisi saada kummallisia katseita – etenkin aikuisilta ihmisiltä. Toisten lasten keskuudessa tämä tuskin on ongelma, etenkään, kun lapset ovat pieniä, ja vanhempien sekä muiden läheisten aikuisten mielipiteet eivät ole ehtineet vaikuttaa kanssakonttaajiin. Varmasti lapsi saa kerran jos toisenkin kummallisia katseita, kun kertoo, että perheessä on kaksi äitiä. Ainakin toistaiseksi, maailman ollessa tässä tilanteessa. Emme myöskään halua kieltää sitä, ettei murrosiän parissa kamppaileva nuori olisi vihainen lesboäideilleen. Varmasti on. Voimme vaikka lyödä vetoa sen puolesta, että hän on hurjan vihainen. Mutta kuka murrosikäinen ei olisi? Siihen ei tarvita mitään kummempaa syytä, vaan riittää, että vanhempi on olemassa. Se on normaalia ja kuuluu kasvamiseen. Kun mietimme omia lapsuus- ja nuoruusvuosiamme, jotka vietimme molemmat heteroperheissä, muistamme paljonkin hetkiä, jolloin omat vanhemmat tuntuivat aiheuttavan ennenaikaisia harmaita hiuksia. Voi, miten ne voisikaan unohtaa. Oli niin nöyryyttävää, kun isä halusi välttämättä tulla kentän laidalle karjumaan kannustushuutoja, tai kun koulutoimikunnassa istui oma äiti, puhumattakaan siitä, että jompikumpi vanhemmista keksi tunkea itsensä vapaaehtoiseksi koulun discon puffettiin tai soitti kaverin äidille perjantai-iltana halutessaan selvittää, ettemme olleet karanneet rilluttelemaan. Toinen meistä on kasvanut hyvin perinteisessä perheessä, johon kuuluivat kirkossa avioliittoon astuneet isä ja äiti sekä kaksi lasta; tyttö ja poika. Mikäs sen perinteisempää? Toisen meistä perheeseen sen sijaan kuuluivat isä, äitipuoli sekä sisko ja siskopuoli. Sekä tietenkin äiti ja tämän vaihtuvat miesystävät. Molemmat voimme listata monen ranskalaisen viivan verran asioita, joista lapsena ja nuorena koimme kärsivämme perheemme takia. Kuuluu lapsen kehitykseen vieraantua perheestään ja vanhemmistaan ja kapinoida, haluta pois ja pakoon perheen luota, vaikka perhe olisi kuinka täydellinen tahansa. Emme todellakaan jaksa uskoa, että rakastava, taloudellisesti ja henkisesti vakaa perhe, jossa vain sattuu olemaan kaksi äitiä tai isää, olisi sen huonompi kasvuympäristö, kuin heteroperhe, jonka resurssit ovat vanhempien sukupuolta lukuun ottamatta samat. Ja mikä se sellainen ratkaisu yleiseen asenneongelmaan on, että laitetaan kuvainnollisesti pää pensaaseen ja kieltäydytään näkemästä asiaa, niin kuin se on?

Teille, hyvät homojen adoptioaikeiden vastustajat, pieni kysymys: mahtaisiko tämä teidän perustelunne kariutua omaan nokkeluuteensa? Homoparien ei siis pitäisi saada adoptoida, koska te aiotte tehdä heidän lastensa elämän vaikeaksi, ja sen estääksenne haluatte estää meitä adoptoimasta? Kummallinen ajattelumalli, johon olisi ehkä viisaampikin ratkaisu. Haluatte kieltää meiltä perheen, vaikka voisitte itse vilkaista peiliin ja miettiä, mikä todella meni vikaan. Ajatteletteko te todella lapsen etua vai mahdollisesti omaa etuanne? Onko kaiken tämän lapsen edun ajattelun taustalla sittenkin itsekäs ajattelutapa: "minä olen tätä mieltä ja jos et ole samaa mieltä tai edustat vastustamaani asiaa, olet viholliseni"? Koska loppujen lopuksi vanhempien sukupuoli tuottaa lapselle ongelmia vasta, kun me aikuiset teemme siitä hänelle ongelman. Ja lapsen edun ajattelua ei meidän mielestämme ole se, että aikuinen ihminen ehdoin tahdoin haluaa saada hänet tuntemaan olonsa huonoksi oman ahdasmielisen ajattelumallinsa vuoksi. Kuka olikaan lasten edun kannalla ja kenen olisi syytä muuttaa toimintamalliaan, kysymmepä vain.

Sivistyneessä valtiossa ja yhteiskunnassa ongelmia ei ratkaista kieltämällä ja vihaamalla, vaan avaamalla silmät ja olemalla ennakkoluulottomia ja avoimia. Maailma muuttuu, ja jokaisen meistä on muututtava mukana.

- Kaksi äitiä