Toimiva etäsuhde - mahdollisuus vai mahdottomuus?

Elämä on taas heitellyt ja meidän taloudessa mietitään tällä hetkellä hetkellistä etäsuhteen mahdollisuutta toisen harkitessa opiskelua toisella paikkakunnalla. Nykyisellä kotipaikkakunnalla koulutusta ei tällä hetkellä järjestetä, mutta tälle paikkakunnalle sen sijaan sitovat toisen puoliskon vakituinen työpaikka sekä alle kaksi vuotta sitten ostettu omistusasunto lainoineen. Yhteinen kaupungin vaihto ei siis onnistu ilman tappiollista asunnon myymistä ja hyppäämistä tyhjän päälle tässä työllisyystilanteessa, joten vaihtoehdoiksi ovat jääneet koulutuspaikan hakematta jättäminen tai se, että toinen lähtee yksin. Käytännössä ja pelkkiä kylmiä faktoja tarkastellen toisen lähtö yksinään uudelle paikkakunnalle olisi mahdollista: paikkakunnalla on edullisia vuokra-asuntoja ja taloudelliset resurssit kestäisivät kahdessa osoitteessa asumisen väliaikaisesti. Mutta entä sitten muut resurssit? Mahdollinen opiskelukaupunki on kohtuullisen lähellä; muutaman tunnin ajomatkan päässä, joten sieltä on mahdollista ajaa perjantaisin kotiin ja sunnuntai-iltana ajaa takaisin. Ehtiihän sitä nähdä viikonloppunakin. Ja puhelimella saa pidettyä yhteyttä päivittäin, Skypestä ja muista nykypäivän ihmeistä puhumattakaan. Teoreettisesti. On kuitenkin eri asia ajatella, että rankan viikon jälkeen jaksaa aina hypätä autoon ja ajaa vanhaan kotikaupunkiin, etenkin, kun uudessa kaupungissa tutustuu ihmisiin ja viikonloppuna olisi aikaa rentoutua ja viettää aikaa uusien tuttavuuksien kanssa juosten riennoissa ja illanistujaisissa, jollaisia ei ole ollut tarjolla vuosiin vanhassa tuttavapiirissä. Uusi koulu ja uusi jännittävä kotikaupunki tarjoavat mahdollisuuden aivan uuteen elämään. Kahden tunnin automatka kohti sitä arkista ja tavallista vanhaa elämää ei enää houkutakaan niin paljon ja yhtäkkiä viimeisestä tapaamisesta on kulunut kuukausia. Skypessä puhuminen vähenee hiljalleen muiden kiireiden painaessa päälle ja tekstiviestit kulkevat enää pakollisten hyvänyöntoivotusten muodossa. Huomataan, ettei yksin oleminen oikeastaan edes ole niin kurjaa, ja äkkiä tajutaan, että on jo niin tottunut olemaan erillään, ettei haluakaan enää palata takaisin. Tai vaihtoehtoisesti huomataan, ettei erillään olo ollutkaan hyvä asia, ja kotiin tullaan loppujen lopuksi hyvillä mielin ja ajatellen, ettei halua enää lähteä pois.

Rankempaa päätöksen miettiminen tuntuu olevan kotiin jäävälle osapuolelle. Kaiken aikaa tiedostaa, että toinen haluaa tavoitella unelmiaan ja opiskelun alkaessa pääsee uuteen kaupunkiin tutustumaan uusiin ihmisiin ja saamaan uutta sisältöä elämäänsä, kun toinen jää yksin puurtamaan samaa vanhaa arkea samoine työmatkoineen, työpäivineen, laskunmaksuineen sekä kauppareissuineen. Omasta elämästä katoaa jotakin, mutta saako tilalle mitään, vai tuntuuko elämä vain liian rankalta?

Epävarmaa, väkinäistä vitsin vääntöä on yritetty tehdä ja toisaalta taas myös keskustella vakavasti aiheesta. O n katsottu vuokra-asuntoja ja suunniteltu Ikean ostoslistaa. Olisiko televisio kuitenkin hyvä ostos läppärin kaveriksi, koska pidemmän päälle on kurjaa katsoa ohjelmia tietokoneelta? Jos vaikka ei haluakaan tulla kotiin viikonloppuna. Tai seuraavana viikonloppuna. Tai enää lainkaan. Pitäisikö kuitenkin katsoa sellainen asunto, missä voi sitten asua vaikka pidempäänkin jos niikseen tulee? Olisiko auto hyvä vaihtaa dieseliin, vai tuleeko tuota välimatkaa loppujen lopuksi edes ajettua? Pitäisikö tehdä joku kirjallinen sopimus siitä, miten mahdollisessa erotilanteessa hoidetaan asuntoasiat ja muut, ettei sitä tule sitten pahimman tapahtuessa selviteltyä ilmiriidoissa? Jos häitä nyt sitten lykättäisiin, niin ei tarvitse sitä paperisotaa käydä läpi, jos ero tulee? Miten vuosien jälkeen oppiikin elämään arkeaan yksin, kun toinen on satojen kilometrien päässä? Vai oppiiko siihen lainkaan? Tällä hetkellä olotilat ovat sekavat. Toisaalta, on epäreilua ja aiheetonta ruveta eväämään toisen opiskeluhalua, mutta toisaalta on myös kovin vaikeaa päästää irti eikä haluaisi luopua hyväksi todetusta mallista. Vaikka muutoksia ei saisi pelätä, niin kyllä tällainen muutos pelottaa. Vaakakupissa punnittavana ovat ajatukset siitä, että jos et lähde opiskelemaan ja parisuhde kestää, katkeroidutko siitä, ettet päässyt opiskelemaan, ja syytätkö parisuhdetta asiasta, ja toisessa kupissa ajatus siitä, että lähdet opiskelemaan ja parisuhde ei kestä. Oliko opiskelu todella parisuhdetta tärkeämpää?

- Kaksi äitiä

Lapsen etua ajatellen - vai miten se todellisuudessa menikään?

Erehdyimme selaamaan iltapäivälehden nettisivuilla selaamaan keskustelua liittyen tasa-arvoiseen avioliittolakiin, jota kyseisen julkaisun lukijoista, tämän viestin kirjoitushetkellä, vastusti. Aihe eksyi pian myös tasa-arvoisen adoptiolain puolella ja kuinka surullista olikaan noista kirjoituksista lukea mielipiteitä siitä, ettei meidän ole tarkoitus lisääntyä, koska miehet eivät meille kelpaa parittelukumppaniksi tai että lasten olisi paha olla perheessä, jossa on kaksi isää tai kaksi äitiä.

Me olemme kohdanneet paljon lapsia. Yhdessä ja erikseen. Useat hieman isommat lapset kysyvät melko nopeasti joko meiltä tai vanhemmiltaan, että olemmeko me yhdessä niin kuin heidän äiti ja isä ovat. Saatuaan myöntävän vastauksen asia on heille täysin kunnossa ja neutraali, se ei herätä minkäänlaista inhoa tai vihaa sen kummemmin kuin suurempaa kiinnostustakaan. Sillä ei ole mitään väliä. Ja näinhän asian kuuluisi ollakin. Lapsi ei itsekseen keksi tuomita ihmisiä sukupuolen, ihonvärin, seksuaalisen suuntautumisen tai muun loppupeleissä yhdentekevän asian perusteella eikä lapsi myöskään kärsi näistä asioista ennen kuin hänelle osoitetaan, että niistä tulee kärsiä. Sen sijaan rohkenemme väittää, että esimerkiksi alkoholistiperheen lapsi, seksuaalista, muuten fyysistä tai henkistä väkivaltaa kokeva tai täysin huomiotta jätetty lapsi sen sijaan kärsii tilanteestaan jo ennen kuin hänelle kerrotaan, että tilanteessa on jotain vikaa ja se ei ole sopivaa. On täysin absurdia perustella tasa-arvoisen avioliittolain vastustusta sillä, että lapset kärsivät, jos heitä annetaan homoille. Emme halua olla tekopyhiä ja kieltää, ettei homoparin lapsi voisi saada kummallisia katseita – etenkin aikuisilta ihmisiltä. Toisten lasten keskuudessa tämä tuskin on ongelma, etenkään, kun lapset ovat pieniä, ja vanhempien sekä muiden läheisten aikuisten mielipiteet eivät ole ehtineet vaikuttaa kanssakonttaajiin. Varmasti lapsi saa kerran jos toisenkin kummallisia katseita, kun kertoo, että perheessä on kaksi äitiä. Ainakin toistaiseksi, maailman ollessa tässä tilanteessa. Emme myöskään halua kieltää sitä, ettei murrosiän parissa kamppaileva nuori olisi vihainen lesboäideilleen. Varmasti on. Voimme vaikka lyödä vetoa sen puolesta, että hän on hurjan vihainen. Mutta kuka murrosikäinen ei olisi? Siihen ei tarvita mitään kummempaa syytä, vaan riittää, että vanhempi on olemassa. Se on normaalia ja kuuluu kasvamiseen. Kun mietimme omia lapsuus- ja nuoruusvuosiamme, jotka vietimme molemmat heteroperheissä, muistamme paljonkin hetkiä, jolloin omat vanhemmat tuntuivat aiheuttavan ennenaikaisia harmaita hiuksia. Voi, miten ne voisikaan unohtaa. Oli niin nöyryyttävää, kun isä halusi välttämättä tulla kentän laidalle karjumaan kannustushuutoja, tai kun koulutoimikunnassa istui oma äiti, puhumattakaan siitä, että jompikumpi vanhemmista keksi tunkea itsensä vapaaehtoiseksi koulun discon puffettiin tai soitti kaverin äidille perjantai-iltana halutessaan selvittää, ettemme olleet karanneet rilluttelemaan. Toinen meistä on kasvanut hyvin perinteisessä perheessä, johon kuuluivat kirkossa avioliittoon astuneet isä ja äiti sekä kaksi lasta; tyttö ja poika. Mikäs sen perinteisempää? Toisen meistä perheeseen sen sijaan kuuluivat isä, äitipuoli sekä sisko ja siskopuoli. Sekä tietenkin äiti ja tämän vaihtuvat miesystävät. Molemmat voimme listata monen ranskalaisen viivan verran asioita, joista lapsena ja nuorena koimme kärsivämme perheemme takia. Kuuluu lapsen kehitykseen vieraantua perheestään ja vanhemmistaan ja kapinoida, haluta pois ja pakoon perheen luota, vaikka perhe olisi kuinka täydellinen tahansa. Emme todellakaan jaksa uskoa, että rakastava, taloudellisesti ja henkisesti vakaa perhe, jossa vain sattuu olemaan kaksi äitiä tai isää, olisi sen huonompi kasvuympäristö, kuin heteroperhe, jonka resurssit ovat vanhempien sukupuolta lukuun ottamatta samat. Ja mikä se sellainen ratkaisu yleiseen asenneongelmaan on, että laitetaan kuvainnollisesti pää pensaaseen ja kieltäydytään näkemästä asiaa, niin kuin se on?

Teille, hyvät homojen adoptioaikeiden vastustajat, pieni kysymys: mahtaisiko tämä teidän perustelunne kariutua omaan nokkeluuteensa? Homoparien ei siis pitäisi saada adoptoida, koska te aiotte tehdä heidän lastensa elämän vaikeaksi, ja sen estääksenne haluatte estää meitä adoptoimasta? Kummallinen ajattelumalli, johon olisi ehkä viisaampikin ratkaisu. Haluatte kieltää meiltä perheen, vaikka voisitte itse vilkaista peiliin ja miettiä, mikä todella meni vikaan. Ajatteletteko te todella lapsen etua vai mahdollisesti omaa etuanne? Onko kaiken tämän lapsen edun ajattelun taustalla sittenkin itsekäs ajattelutapa: "minä olen tätä mieltä ja jos et ole samaa mieltä tai edustat vastustamaani asiaa, olet viholliseni"? Koska loppujen lopuksi vanhempien sukupuoli tuottaa lapselle ongelmia vasta, kun me aikuiset teemme siitä hänelle ongelman. Ja lapsen edun ajattelua ei meidän mielestämme ole se, että aikuinen ihminen ehdoin tahdoin haluaa saada hänet tuntemaan olonsa huonoksi oman ahdasmielisen ajattelumallinsa vuoksi. Kuka olikaan lasten edun kannalla ja kenen olisi syytä muuttaa toimintamalliaan, kysymmepä vain.

Sivistyneessä valtiossa ja yhteiskunnassa ongelmia ei ratkaista kieltämällä ja vihaamalla, vaan avaamalla silmät ja olemalla ennakkoluulottomia ja avoimia. Maailma muuttuu, ja jokaisen meistä on muututtava mukana.

- Kaksi äitiä

Tervetuloa häästressi

Häät lähestyvät hitaasti, mutta varmasti. Vielä äsken elettiin kevättä ja häihin oli aikaa reilusti yli vuosi, ja nyt yhtäkkiä mennäänkin kohti joulua, ja häihin on aikaa alle vuosi. Mihin aika oikein rientää? Itse emme ole ottaneet minkäänlaista häästressiä tai paineita järjestelyistä, etenkään, kun tässä samalla remontoimme uutta asuntoamme, jonka ostimme muutama viikko takaperin. Rehellisesti sanottuna emme ole tehneet vielä mitään konkreettisia järjestelyitä. Hääpaikka on katsottu, mutta ei varattu. Juhlien ajankohta on tiedossa, tarkka päivä ei. Vieraslistaa on hahmoteltu, lopullista listaa ei ole tehty. Alustava menu on suunniteltu, todellinen ruokailusuunnitelma on vielä hämärän peitossa. Hääpäivän vaatetusta on pohdiskeltu, todellinen etsiminen odottaa yhä. Nyt vuoden vaihteen lähestyessä morsiusneidot ovat alkaneet kohottaa päitään ja joka suunnasta on ruvennut satamaan kyselyitä tarkasta päivästä, vaatteista, koristelusta, ruokalistasta, vieraslistasta, istumajärjestyksestä, musiikista… Puhumattakaan tiukoista uteluista siitä, mitä ohjelmaa olemme suunnitelleet, millainen pukukoodi juhlissa on ja mikä on häiden budjetti. O-ou, tässähän pitää ilmeisesti alkaa jo suunnittelemaan.

Tottahan on se, että häihin saa palamaan rahaa. Morsiusneidoilta tippuu jatkuvalla syötöllä kuvia esineistä ja asioista, joiden emme edes tienneet olevan tarpeellisia. Kukapa olisi arvannut, että häissä on oleellista se, minkälaiset lautasliinan pidikkeet pöydissä on. Jännittävää. Ja että hääparin tulee olla valmistautunut mahdolliseen sateeseen kirjaillulla hääsateenvarjolla. Mielenkiintoista. Entäpä sitten häämakeiset, jotka tulee tilata tietyltä toimittajalta, ja maksaa mokomista suklaanamuista pitkä penni. Uutta tietoa tämäkin. Puhumattakaan pienistä timanteista, joiden käyttötarkoitus on edelleen hieman epäselvä, yhteen sointuvista, helmikoristeisista kynttilänjaloista, tekoturkiksella koristellusta shaalista morsiamen harteille, ammattilaisen tekemistä, oikean sävyisistä ajo-ohjekylteistä ja tarkkaan suunnitelluista kukka-asetelmista. Pään saa pyörälle vähemmälläkin! Onko kaikki tämä todella tarpeellista?

Olemme me toki miettineet häitä. Ainakin omalla tavallamme. Haluamme pitää häät pieninä, sellaisina, joissa paikalla ovat vain ne ihmiset, joiden kanssa tunnemme voivamme olla rehellisesti omia itsejämme. Häissä ei tanssita häävalssia (loppujen lopuksi ajatus tuntui meistä molemmista kiusalliselta), nähdä vihkimistä (kyllästyimme miettimään erilaisia tarpeeksi juhlallisia valoja, jotka eivät jäljittele liikaa kristillistä toimitusta), istuta virallisesti tuntikausia pienissä ryhmissä pöydissä juttelemassa kuluneen viikon säästä (emme halua itse myöskään istua esillä kaikkien tuijotettavana pitkän aikaa) tai pidetä pitkiä puheita (emme ole kumpikaan kovin hyviä ääneen tunnustamaan palavia tunteitamme). Kuinka kaikki sitten tapahtuu? Suunnitelmissa on karata maistraattiin, johon huolimme mukaan ainoastaan vanhempamme ja sisaruksemme. Näin vältymme valojen miettimiseltä, sillä riittää, että allekirjoitamme paperin. Tämän jälkeen juhlinta jatkuu juhlapaikassa, jossa tarjolla on ruokaa ja juomaa. Kukin istukoon missä haluaa, tai olkoon istumatta. Eiköhän jokainen löydä juttukaverin itselleen ilman, että me pohdimme päämme puhki, kuka voisi löytää yhteisen sävelen kenenkin kanssa. Tarjolla ei ole viiden ruokalajin ateriaa, vaan jokainen noutakoon kylmästä noutopöydästä sitä, mikä itseä miellyttää. Pitopalvelua emme aio hyödyntää, vaan laitamme hommiin morsiusneidot ja itsemme, ja valmistamme edellisenä päivänä ruokia itse. On perunoita ennenkin keitetty isolle porukalle. Entäpä ne koristelut sitten? Alkusyksystä illat pimenevät nopeasti, mistä aiomme ottaa kaiken irti ja tuoda tunnelmaa yhteisellä intohimollamme: kynttilöillä. Ikeasta autolastillinen kynttilöitä alustoineen ja koristelut ovat siinä.

Haluamme juhlista ennen kaikkea itsemme näköiset. Olemme karsineet pois kaiken, mikä aiheuttaa meissä itsessämme edes pienissä määrin kiusaantuneita tunteita. Olemme tietoisia, etteivät häämme ole perinteiset heterohäät, ja miksi niitä pitäisi vääntämällä vääntää niistä siihen muottiin sopivia? Olemme jopa tehnee päätöksen, että mikäli Tahdon 2103 –kampanja tuottaa tulosta, ja homoparit pääsevät kirkossa naimisiin, emme kirkkohäitä halua. Haluamme viettää juhlavat, mutta tietyllä tavalla rennot häät, joista jää kaikille – ja ennen kaikkea meille itsellemme – mukavat muistot, käyttämättä kuitenkaan tuhansia ja taas tuhansia euroja rahaa juhlan järjestämiseen. Meille tärkeitä eivät ole pienet yksityiskohdat, joita hääsivustot pursuavat, eivätkä viiden tähden ravintolaillalliset tai tietyn sävyiset ruusut eivätkä edes isien pitämät pitkät, tunteelliset puheet. Haluamme vain viettää aikaa meille tärkeiden ihmisten kanssa juhlistaaksemme omalla tavallamme sitä, että olemme löytäneet toisemme ja ottaneet uuden askeleen elämässämme.

Minkälaisia häitä te, hyvät lukijat, olette juhlineet? Keskityittekö pieniin yksityiskohtiin, järjestittekö vuosisadan bileet, karkasitteko maistraattiin salaa, järjestittekö boheemit luonnonläheiset häät vai perinteistä kaavaa noudattavat, kirkkohäitä muistuttavat juhlat? Olitteko molemmat valkoisiin prinsessaunelmiin pukeutuneita vai oliko juhlavaatteenne jotain aivan muuta? Tanssitteko häävalssin ja riisuttiinko morsiamelta sukkanauhaa vai keksittekö ihan omia ohjelmanumeroita? Suunnittelitteko häitä hartaasti ja ahkerasti, vai etenivätkö asiat omalla painollaan? Säästittekö pitkän pennin ja kulutitte sen sitten viimeistä senttiä myöten suuriin juhliin, vai menittekö pienellä budjetilla? Jakaa kokemuksenne!

-Kaksi äitiä

Kuka on valmis äidiksi?

Kun on tilanne, missä lapsi ei vain ykskaks yllättäen ilmoita mahassa olostaan, on niin kovin paljon aikaa miettiä ja vetkutella asian kanssa ja löytää aina uusia ongelmia maailmasta ja ennen kaikkea itsestään. Kun lapsi on tullut perheeseen lähes yllättäen, vaikka syynä olisikin ollut tietoinen ehkäisyn käyttämättä jättäminen, on helppo sanoa, että lapsiperheen arki yllätti, parisuhde kärsii ja kaikki olikin odotettua hankalampaa. Ja ihmiset ymmärtävät. Kun taas lapsi on tekemällä tehty ja väenvängällä haluttu, eikä lapsen alulle panoa voi hyvällä tahdollakaan sanoa hassuksi sattumukseksi, huolimattomuudeksi tai vahingoksi, tuntuu että lapsen tuloon on oltava valmis. Ja tällä tarkoitamme sataprosenttisen, täydellisen valmis. Mitä me emme ole. Emme lähelläkään.

Olemme molemmat aktiivisia ihmisiä, joilla on aina ollut omat harrastuksensa ja menonsa. Emme vietä kaikkea aikaamme kotisohvalla istuen, vaan urheilemme – toinen kilpatasolla ja toinen kilpailu-uralta eläkkeelle jääneenä – , tapaamme ystäviä ja elämme yhteisen elämän lisäksi omaa henkilökohtaista elämäämme, josta kumpikaan emme ole valmiita luopumaan kokonaan. Toki tiedämme, ja olemme siihen varautuneet, että elämä muuttuu lapsen tulon myötä, eikä urheiluhallilla voi enää viettää aikaa samaan tapaan, kuin nyt, kun lasta ei vielä ole. Emme kuitenkaan kumpikaan voi kuvitella elämää siten, että koko elämä asetetaan pyörimään vain lapsen ympärille, ja oma elämä jätetään pois. Emme ole kumpikaan ihmisiä, jotka voisivat kuvitella, että koko elämä pyörii vain äitiyden ja perheen ympärillä. Olemme rehellisesti puhuneet siitä, että tiedostamme tarvitsevamme myös perhe-elämän ohella aikaa itselle ja lisäksi aikaa toisillemme pariskuntana, ilman lasta.

Seuratessa sivusta ystävien, sukulaisten ja tuttavien perhe-elämää, johon lapset jo kuuluvat, olemme huomanneet, kuinka monet nuoret parit ovat ajautuneet kriisiin lasten tultua ja kuinka ennen hyvät parisuhteet ovat luisuneet siihen pisteeseen, että on muutettu omiin asuntoihin, ja lapset ovat vuoroviikoin molempien vanhempien luona. Emme kiellä, etteikö tämä olisi pelottavaa, sillä kukapa haluaa päätyä tähän pisteeseen. Monet tutut ovat puheissaan vilauttaneet ”kaikki oli hyvin, kunnes lapsia tuli” –korttia, kun on keskusteltu erojen syistä. Olemme molemmat rikkinäisistä ja erittäin riitaisista avioeroperheistä, joten emme halua samaa kohtaloa omalle lapsellemme.

Suoraan sanottuna lapsen hankkiminen ja siitä puhuminen on jopa pelottavaa kaiken ihanuuden ja vaaleanpunaisten kuvitelmien keskellä. Pelottaa, että oma parisuhde ajautuu siihen pisteeseen, ettei ole enää mitään sanottavaa toiselle, ellei kyse ole huutamisesta ja tappelusta. Pelottaa, että joutuu luopumaan kaikesta, minkä kokee itse tärkeäksi, ja katkeroituu siitä lapselle ja puolisolle. Pelottaa, että kaikki ei menekään niin kuin toivoisi. Pelottaa, että elämä muuttuu liian radikaalista huonoon suuntaan. Pelottaa, että ei jaksa perhe-elämää ja ei kykene olemana hyvä äiti.

Näitä pelkoja lieventääksemme olemme puhuneet näistä asioista ja vääntäneet ja kääntäneet niitä jokaiseen suuntaan löytääksemme yhteisen sävelen, jolla pidämme elämämme sellaisena, missä viihdymme kaikki, myös lapsen tulon jälkeen. Olemme sopineet, että pidämme molemmat kiinni omasta elämästämme; käymme harrastamassa ja tapaamassa ystäviä myös yksin, ilman lasta. Annamme toisillemme aikaa olla yksilö, koska sellaiseksi olemme kaikki alun perin syntyneet. Otamme aikaa olla pariskunta, sellainen, jollainen olemme olleet jo ennen lasta; käymme ulkona ja vietämme aikaa kotona kaksin, ilman lasta. Emmekä tunne siitä huonoa omaatuntoa. Lapsella tulee olemaan paljon turvallisia hoitopaikkoja, joihin menosta lapsi tulee varmasti ilahtumaan yhtä paljon, kuin hoitajatkin. Setiä, tätejä ja isovanhempia, puhumattakaan kummeista, tulee olemaan paljon, joten miksi pitäisi yrittää selviytyä 365 päivää vuodesta yksin ja uhrata kaikki muu sen vuoksi, kun apua on tarjolla enemmän kuin tarpeeksi? Lisäksi käytämme aikaa perheenä olemiseen. Teemme asioita perheenä; lapsena ja vanhempina. Kaikkea tätä sopivassa suhteessa. Olemme puhuneet tavoista, joilla haluamme lapsen kasvattaa ja kääntäneet kaikki kivet, joita olemme asiassa keksineet. Olemme keskustelleet niinkin pienistä asioista, kuin pöytätapojen opettaminen ja minkälaisia kotiaskareita lapselta on syytä vaatia. Olemme halunneet valmistautua niin hyvin, kuin mahdollista, jotta löydämme sen kuuluisan kultaisen keskitien, jota pitkin kävellä eteenpäin, jotta saamme tulevaisuudessakin pidettyä kasassa tämän elämän, jota olemme rakentaneet.

Kai se on totta, että kukaan ei ole valmis, ennen kuin lapsi tulee. Kai jokaista pelottaa, kun elämään on tulossa näin iso muutos. Tai kun yhtäkkiä saat huolehtia pienestä ihmisestä, joka tulee olemaan osa elämääsi koko loppuelämäsi ajan. Ei kai näin isoihin muutoksiin voikaan kokonaan varautua ja valmistua. Ehkä on vain tervettä pelätä ja jännittää. Ehkä on vain aika kasvaa äidiksi ja uskaltaa hypätä rohkeasti tuntemattomaan ja katsoa, mitä tuntematon tie tuo eteen.

- Kaksi äitiä

Yksi äiti, kaksi äitiä vai ei äitejä ollenkaan?

Viime aikoina olemme pohtineet asiaa, joka toisaalta on projektin tämän hetkisen tilanteen kannalta hyvin merkityksetön ja ei edes ajankohtainen, mutta on aiheuttanut meille päänvaivaa. Voiko lapsella olla kaksi äitiä?

Meillä on aiheesta hyvin eriävät mielipiteet:

Toinen meistä, synnyttäjä, on sitä mieltä, että lapsella voi hyvin olla kaksi äitiä. Toinen äiti on synnyttänyt lapsen, mutta projektissa ollaan oltu mukana pariskuntana ja perheenä, yhtä lailla, kuin lisääntymiskyvytön mies on ollut vaimonsa kanssa tekemässä yhteistä lasta klinikalla, vaikkei biologisesti ole voinut lapsen saantiin osallistua. Kukaan ei kyseenalaista sitä, onko tämä mies lapsen isä, joten miksi kyseenalaistaa sitä, onko toinen naispariperheen aikuisista yhtä lailla äiti, vaikkei ole synnyttänyt. Se, että molemmat ovat äitejä, luo tietynlaisen ydinperhe-olon tunnetasolla, kun ei puhuta äidistä ja ”X-tädistä” tai puhutella toista aikuista etunimellä. Ollaan vaan molemmat äitejä. Ehkä tähän vaikuttavat lapsuuden kokemukset, kun tämän mielipiteen omaavan puoliskon perheeseen kuului lapsuudessa äitipuoli, jota kutsuttiin etunimellä, ja kaikki tiesivät, ettei hän oikeastaan ollut äiti. Se, että perheessä on kaksi äitiä, eikä äitiä ja etunimellä kutsuttavaa henkilöä, tuo toiselle meistä tunteen, että kyseessä on ydinperhe, eikä uusioperhe, ja että lapsi on yhteinen lapsi, eikä toisen edellisestä suhteesta jäänyt, jolle toinen on vain äitipuoli. Ja että todella olemme molemmat äitejä, eikä toinen ole äitipuoli. Taustalla on siis itsekäs halu muodostaa ydinperhe myös muiden silmissä. Jollakin tavalla se tuntuu tämän puoliskon mielestä jopa oudolta, jos yhdessä tehdään lapsi, ja toinen ei haluakaan tulla kutsutuksi äidiksi. Se toisinaan tuntuu jopa siltä, että on yksin projektissa mukana, ja on jäämässä tietynlaiseksi yksinhuoltajaäidiksi, vaikka toinen on ollut alusta asti mukana. Äiti-käsite on kuitenkin pienelle lapselle vain sosiaalinen ja tunnetasoinen asia, ei niinkään biologinen. Äidiltä haetaan turvaa ja rakkautta ja äiti on lapsen oma tuki ja turva. Äiti on lapsen ikioma, ihana asia. Pieni lapsi ei mieti, onko äiti synnyttänyt hänet. Biologisen perimän ja myös äidin miettiminen tätä kautta tulee mukaan hieman vanhempana, jolloin lapsen kanssa on myös helpompi keskustella asioista ja kertoa, miten asiat ovat tapahtuneet.

Toinen meistä, se joka ei synnytä lasta, puolestaan on sitä mieltä, että lasta ei pidä sekoittaa sillä, että on kaksi äitiä, koska lapsella voi olla biologisesti vain yksi äiti. Lapsen on vaikea hahmottaa sitä, että miten toisella on äiti ja isä, jotka ovat yhdessä, biologisesti geenejä sekoittamalla, tehneet ja saaneet lapsen, mutta toisella on äiti ja äiti, jotka eivät biologisesti voi lasta saada ja lapsessa on vain toisen geenejä. Suomen kieli on myös hieman sanaköyhä, sillä ”äidille” on vaikea löytää tosissaan otettavia synonyymeja, ellei halua olla esimerkiksi äiskä. Englannin kielessä on helpompi kutsua toista äitiä sanalla ”mum” ja toista sanalla ”mummy”, mutta suomen kielessä ollaan vaan äitejä. Sekoittaako se lapsen päätä, että hänen huutaessaan äitiä tulee paikalle kaksi äitiä yhden sijasta? Tämän puoliskon mielestä sillä ei ole mitään väliä, kutsuuko lapsi kumpaakaan äitiä äidiksi, vai ainoastaan toista äidiksi ja toista nimellä ja se, onko lapsella kaksi äitiä vai äiti ja etunimellä kutsuttava henkilö, ei vaikuta myöskään ulkopuolisten ihmisten ajatusmaailmaan tai luo ennakkokäsityksiä siitä, onko lapsi edellisestä suhteesta (miehen kanssa) vai yhteisenä, ja molempien toiveesta, hankittu.

Emme ole päässeet asiasta vielä yhteisymmärrykseen, ja asia on hieman auki. Näiden mietintöjen päälle eräs miespuolinen ystävä totesi, ettei hän ymmärrä, miksi se meistä, joka ei synnytä lasta, haluaisi olla edes mukana synnytyksessä, koska lapsi ei ole oma. Kyllä hän isänä halusi nähdä oman lapsensa, joka on hänen omaa lihaa ja vertaan, syntymän, mutta miksi haluta olla katsomassa sitä, ei-niin-kaunista näkyä ja istua pitkät ajat sairaalassa, kun syntyvä lapsi ei ole oma. Tästä kommentista saattoi jäädä hieman ikävä maku suuhun. Onko sillä mitään väliä, olemmeko molemmat äitejä, jos ihmiset näkevät lapsen vain toisen lapsena?

Joten miten on, voiko lapsella olla kaksi äitiä?

- Kaksi äitiä

"Muutama ilmoitusluontoinen asia"

Tämän päivän työpaikan palaverista jäi mieleen kaksi ilmoitusluontoista asiaa. Ensimmäinen oli ilmoitus päällikkömme raskaudesta ja lokakuussa alkavasta äitiyslomasta. Toinen oli ilmoitus siitä, että määräaikaisen työsuhteeni jatkumisesta ei osata kertoa mitään vielä, ja tuskin osataan kertoakaan, ennen kuin joulukuussa. Työsuhteeni päättymispäivä on joulukuun viimeinen eli olen melkein työsopimukseni loppuun asti töissä vailla tietoa siitä, tuleeko työsuhteeni edes jatkumaan. Loppupalaverin istuin nieleskellen pettymyksen kyyneliä, jotka sekoittuivat kateuteen siitä, että päällikkö palasi muutama kuukausi sitten äitiyslomalta, ja jää jo uudelle äitiyslomalle, kun itse odotan kuumeisesti pääsyä edes sille ensimmäiselle.

Tämä työkysymys on ollut ongelma numero yksi meidän perheen perustamisprojektissamme. Kuinka uskaltaa perustaa perhe, kun ei tiedä, onko töitä vielä ensi kuussakin. Tai ensi vuonna. Yritys, jossa työskentelen, on tunnettu määräaikaisista työsuhteistaan. Kollegani, joskin toiselta osastolta, on ollut vuodesta 2009 asti ”vähän auttelemassa”, kuten heidän päällikkönsä asian ilmaisi. Määräaikaista määräaikaisen perään, vuodesta toiseen. Toinen kollega on viettänyt kaksi äitiyslomaa määräaikaisten välissä, ja ruvennut soittelemaan äitiysloman lopussa, että vieläkö on töitä tarjolla. Asiaan on luvattu palata ja muutamaa viikkoa ennen loman loppua on keksitty jokin paikka, johon palata, vaikka sitten osa-aikaista papereiden mapittamista.

Määräaikaisuus on erittäin suuri kynnyskysymys sille, koska pystymme laittamaan projektimme käyntiin. Työskentelemme molemmat määräaikaisina. Minä sain kesän alussa päällikkömme äitiyslomasijaiselta suullisen lupauksen, että työni vakinaistetaan tammikuussa tämän määräaikaisen sopimuksen päätyttyä, ja hypin jo riemusta, koska tämä olisi ollut erittäin suuri askel kohti meidän suurta haavettamme: perhettä. Nyt lupaus on jo vaihtunut siihen, että on mahdollista että työni jatkuu täysipäiväisenä määräaikaisena, osa-aikaisena määräaikaisena tai loppuu kokonaan. Kokoaikaisesta, vakituisesta työstä on mahdotonta edes haaveilla, vaikka nostamme jatkuvasti tulostamme ja teemme hyvää työtä. Ainoastaan korkeasti koulutetut päälliköt palkataan vakituisiin töihin.

Tässä on nyt punnittavana se, että lykkäämmekö perheen perustamista hamaan tulevaisuuteen, vaikka tietoa siitä, vakinaistetaanko työtäni ikinä, ei ole, vai otammeko riskin ja jään äitiyslomalle tässä työllisyystilanteessa, vaikka ei ole tietoa siitä, onko minulla työtä mihin palata. Kelan korvaama 350€ kuukaudessa ei elätä perhettä, vaikka toinen on palkkatyössä.

- Se toinen äiti

Hyviä miehiä ei istu oksalla

Päätös on tehty. On soiteltu ympäri hoitoalan laitoksia, vertaistukiryhmiä ja lähetetty pinoittain sähköposteja ja selvitelty asioita. On menty sekaisin termeissä ja muutettu suunnitelmia, kun on tullut seinä vastaan jossakin kulmassa. On pureuduttu lakikoukeroihin ja yritetty selvittää kaikki porsaanreiät, joista saattaa olla tulevaisuudessa haittaa. On tutkittu tilastoja ja punnittu eri vaihtoehtoja. On mietitty pää puhki, tirautettu muutamia kyyneliä pelkästä epätietoisuudesta ja suunnittelemisen vaikeudesta, puhuttu läpi pelot ja toiveet ja yritetty käydä asioita läpi realistisesti. Ja lopulta päätös on tehty. Heti, kun lapsen teosta alettiin varovaisesti puhua, oli meillä molemmilla ajatus siitä, että olisi hienoa saada lapsi tehtyä kotikonstein. Tilanteessa, jossa olisivat molemmat vanhemmat ja joka olisi edes hivenen intiimimpi, kuin lääkärin hoitohuone. Olemme päättäneet yrittää lasta ensin kotikonstein, perinteisellä muumimuki-tekniikalla, ja jos se ei tuota tulosta, siirrymme lääkärin odotushuoneeseen toivomaan parasta.

Muumimukeja löytyy kaapista ja steriilejä ruiskuja apteekista, mutta hyviä, luotettavia luovuttajia ei saa supermarketeista eikä niitä voi poimia puusta. Tärkeintä on luotettavuus. Se, että luovuttaja ei tule raskauden aikana muihin ajatuksiin isyydestä luopumisesta ja emme päädy uusiperheeksi ydinperheen sijasta. Sen jälkeen, kun toinenkin äiti on adoptoinut lapsen, luovuttaja ei voi tulla oikeuksiaan penäämään, joten sitten ollaan selvillä vesillä. Emme kuitenkaan halua joutua jännittämään yhdeksää kuukautta – ja siihen päälle vielä ne hetket, jotka menevät perheen sisäisen adoption voimaan astumiseen. Lisäksi luovuttajan on oltava pääpiirteittäin terve ja silmää miellyttävä. Haussa ei ole yliluonnollisen komea, kaiken kestävä Teräsmies, joka pelastaa työkseen lapsia palavasta talosta ja auttaa vanhoja rouvia kadun yli, vaan mies, joka ei sairasta mitään vakavaa sairautta ja jonka suvussa ei kulje vakavia, perinnöllisiä sairauksia. Mies, jota kohden pystymme katsomaan ilman, että tekee mieli sulkea silmät ja todeta, että onpahan rumin ihminen ikinä (esimerkiksi todella hallitsevat kasvonpiirteet tuppaavat periytymään) ja henkisesti tasapainoinen mies. Tässä pisteessä kaipaisimme tietoja muilta, jotka ovat itse luovuttajan etsineet ja valinneet. Kenet valitsitte luovuttajaksi ja millä perustein? Oliko päätös helppo? Mitkä asiat painoivat vaakakupissa? Ja ennen kaikkea, kuinka sovitte sen, ettei mies tule vaatimaan lapsen isyyttä itselleen?

Meillä on hävettävän vähän miehiä tuttavapiirissä. Toki ystävien avio- ja avomiehiä löytyy, mutta tuntuisi kiusalliselta käydä läheisen ihmisen mieheltä pyytämässä spermaa ja vaikka luovuttaminen sopisi miehelle itselleen, en jaksa uskoa, että vaimot suostuisivat. Ja ymmärtäähän sen, oman miehen siittiöillä tehdään oman perheen lapsia. Kuitenkin perheellinen mies tuntuu jotenkin järkevältä vaihtoehdolta. Vaihtoehdolta, joka ei koe yhtäkkistä hurmosta siitä, että hänestä on tulossa biologisesti isä ja joka ei ryntää synnytyslaitokselle ja tunnusta lasta omakseen ja vetoa myöhemmin siihen, että hän ei tiennyt, että isyys vaikuttaa näin. Tämän vuoksi meidän ajatusmaailmassamme luovuttajaksi sopisi mies, jolla on jo oma perhe ja omat lapset, ja jolla ei ole mitään tarvetta (ja mahdollisesti myöskään rahallisia ja henkisiä resursseja) tunnustaa itselleen vielä yhtä lasta. Itse olemme valmiita tekemään lupauksen, ettemme missään vaiheessa käännä kelkkaamme ja ala vaatimaan luovuttajalta isyyttä, mutta toivomme ja vaadimme samaa myös luovuttajalta. Molemminpuolinen herrasmiessopimus. Mistä näitä miehiä sitten löytää? Mikä on hyvä tapa lähestyä miehiä tämän asian tiimoilta? Missä te tapasitte luovuttajanne ja kuinka asiat etenivät?

- Kaksi äitiä