Tämän päivän työpaikan palaverista jäi mieleen kaksi ilmoitusluontoista asiaa. Ensimmäinen oli ilmoitus päällikkömme raskaudesta ja lokakuussa alkavasta äitiyslomasta. Toinen oli ilmoitus siitä, että määräaikaisen työsuhteeni jatkumisesta ei osata kertoa mitään vielä, ja tuskin osataan kertoakaan, ennen kuin joulukuussa. Työsuhteeni päättymispäivä on joulukuun viimeinen eli olen melkein työsopimukseni loppuun asti töissä vailla tietoa siitä, tuleeko työsuhteeni edes jatkumaan. Loppupalaverin istuin nieleskellen pettymyksen kyyneliä, jotka sekoittuivat kateuteen siitä, että päällikkö palasi muutama kuukausi sitten äitiyslomalta, ja jää jo uudelle äitiyslomalle, kun itse odotan kuumeisesti pääsyä edes sille ensimmäiselle.
Tämä työkysymys on ollut ongelma numero yksi meidän perheen perustamisprojektissamme. Kuinka uskaltaa perustaa perhe, kun ei tiedä, onko töitä vielä ensi kuussakin. Tai ensi vuonna. Yritys, jossa työskentelen, on tunnettu määräaikaisista työsuhteistaan. Kollegani, joskin toiselta osastolta, on ollut vuodesta 2009 asti ”vähän auttelemassa”, kuten heidän päällikkönsä asian ilmaisi. Määräaikaista määräaikaisen perään, vuodesta toiseen. Toinen kollega on viettänyt kaksi äitiyslomaa määräaikaisten välissä, ja ruvennut soittelemaan äitiysloman lopussa, että vieläkö on töitä tarjolla. Asiaan on luvattu palata ja muutamaa viikkoa ennen loman loppua on keksitty jokin paikka, johon palata, vaikka sitten osa-aikaista papereiden mapittamista.
Määräaikaisuus on erittäin suuri kynnyskysymys sille, koska pystymme laittamaan projektimme käyntiin. Työskentelemme molemmat määräaikaisina. Minä sain kesän alussa päällikkömme äitiyslomasijaiselta suullisen lupauksen, että työni vakinaistetaan tammikuussa tämän määräaikaisen sopimuksen päätyttyä, ja hypin jo riemusta, koska tämä olisi ollut erittäin suuri askel kohti meidän suurta haavettamme: perhettä. Nyt lupaus on jo vaihtunut siihen, että on mahdollista että työni jatkuu täysipäiväisenä määräaikaisena, osa-aikaisena määräaikaisena tai loppuu kokonaan. Kokoaikaisesta, vakituisesta työstä on mahdotonta edes haaveilla, vaikka nostamme jatkuvasti tulostamme ja teemme hyvää työtä. Ainoastaan korkeasti koulutetut päälliköt palkataan vakituisiin töihin.
Tässä on nyt punnittavana se, että lykkäämmekö perheen perustamista hamaan tulevaisuuteen, vaikka tietoa siitä, vakinaistetaanko työtäni ikinä, ei ole, vai otammeko riskin ja jään äitiyslomalle tässä työllisyystilanteessa, vaikka ei ole tietoa siitä, onko minulla työtä mihin palata. Kelan korvaama 350€ kuukaudessa ei elätä perhettä, vaikka toinen on palkkatyössä.
- Se toinen äiti
maanantai 19. elokuuta 2013
sunnuntai 11. elokuuta 2013
Hyviä miehiä ei istu oksalla
Päätös on tehty. On soiteltu ympäri hoitoalan laitoksia, vertaistukiryhmiä ja lähetetty pinoittain sähköposteja ja selvitelty asioita. On menty sekaisin termeissä ja muutettu suunnitelmia, kun on tullut seinä vastaan jossakin kulmassa. On pureuduttu lakikoukeroihin ja yritetty selvittää kaikki porsaanreiät, joista saattaa olla tulevaisuudessa haittaa. On tutkittu tilastoja ja punnittu eri vaihtoehtoja. On mietitty pää puhki, tirautettu muutamia kyyneliä pelkästä epätietoisuudesta ja suunnittelemisen vaikeudesta, puhuttu läpi pelot ja toiveet ja yritetty käydä asioita läpi realistisesti. Ja lopulta päätös on tehty. Heti, kun lapsen teosta alettiin varovaisesti puhua, oli meillä molemmilla ajatus siitä, että olisi hienoa saada lapsi tehtyä kotikonstein. Tilanteessa, jossa olisivat molemmat vanhemmat ja joka olisi edes hivenen intiimimpi, kuin lääkärin hoitohuone. Olemme päättäneet yrittää lasta ensin kotikonstein, perinteisellä muumimuki-tekniikalla, ja jos se ei tuota tulosta, siirrymme lääkärin odotushuoneeseen toivomaan parasta.
Muumimukeja löytyy kaapista ja steriilejä ruiskuja apteekista, mutta hyviä, luotettavia luovuttajia ei saa supermarketeista eikä niitä voi poimia puusta. Tärkeintä on luotettavuus. Se, että luovuttaja ei tule raskauden aikana muihin ajatuksiin isyydestä luopumisesta ja emme päädy uusiperheeksi ydinperheen sijasta. Sen jälkeen, kun toinenkin äiti on adoptoinut lapsen, luovuttaja ei voi tulla oikeuksiaan penäämään, joten sitten ollaan selvillä vesillä. Emme kuitenkaan halua joutua jännittämään yhdeksää kuukautta – ja siihen päälle vielä ne hetket, jotka menevät perheen sisäisen adoption voimaan astumiseen. Lisäksi luovuttajan on oltava pääpiirteittäin terve ja silmää miellyttävä. Haussa ei ole yliluonnollisen komea, kaiken kestävä Teräsmies, joka pelastaa työkseen lapsia palavasta talosta ja auttaa vanhoja rouvia kadun yli, vaan mies, joka ei sairasta mitään vakavaa sairautta ja jonka suvussa ei kulje vakavia, perinnöllisiä sairauksia. Mies, jota kohden pystymme katsomaan ilman, että tekee mieli sulkea silmät ja todeta, että onpahan rumin ihminen ikinä (esimerkiksi todella hallitsevat kasvonpiirteet tuppaavat periytymään) ja henkisesti tasapainoinen mies. Tässä pisteessä kaipaisimme tietoja muilta, jotka ovat itse luovuttajan etsineet ja valinneet. Kenet valitsitte luovuttajaksi ja millä perustein? Oliko päätös helppo? Mitkä asiat painoivat vaakakupissa? Ja ennen kaikkea, kuinka sovitte sen, ettei mies tule vaatimaan lapsen isyyttä itselleen?
Meillä on hävettävän vähän miehiä tuttavapiirissä. Toki ystävien avio- ja avomiehiä löytyy, mutta tuntuisi kiusalliselta käydä läheisen ihmisen mieheltä pyytämässä spermaa ja vaikka luovuttaminen sopisi miehelle itselleen, en jaksa uskoa, että vaimot suostuisivat. Ja ymmärtäähän sen, oman miehen siittiöillä tehdään oman perheen lapsia. Kuitenkin perheellinen mies tuntuu jotenkin järkevältä vaihtoehdolta. Vaihtoehdolta, joka ei koe yhtäkkistä hurmosta siitä, että hänestä on tulossa biologisesti isä ja joka ei ryntää synnytyslaitokselle ja tunnusta lasta omakseen ja vetoa myöhemmin siihen, että hän ei tiennyt, että isyys vaikuttaa näin. Tämän vuoksi meidän ajatusmaailmassamme luovuttajaksi sopisi mies, jolla on jo oma perhe ja omat lapset, ja jolla ei ole mitään tarvetta (ja mahdollisesti myöskään rahallisia ja henkisiä resursseja) tunnustaa itselleen vielä yhtä lasta. Itse olemme valmiita tekemään lupauksen, ettemme missään vaiheessa käännä kelkkaamme ja ala vaatimaan luovuttajalta isyyttä, mutta toivomme ja vaadimme samaa myös luovuttajalta. Molemminpuolinen herrasmiessopimus. Mistä näitä miehiä sitten löytää? Mikä on hyvä tapa lähestyä miehiä tämän asian tiimoilta? Missä te tapasitte luovuttajanne ja kuinka asiat etenivät?
- Kaksi äitiä
Muumimukeja löytyy kaapista ja steriilejä ruiskuja apteekista, mutta hyviä, luotettavia luovuttajia ei saa supermarketeista eikä niitä voi poimia puusta. Tärkeintä on luotettavuus. Se, että luovuttaja ei tule raskauden aikana muihin ajatuksiin isyydestä luopumisesta ja emme päädy uusiperheeksi ydinperheen sijasta. Sen jälkeen, kun toinenkin äiti on adoptoinut lapsen, luovuttaja ei voi tulla oikeuksiaan penäämään, joten sitten ollaan selvillä vesillä. Emme kuitenkaan halua joutua jännittämään yhdeksää kuukautta – ja siihen päälle vielä ne hetket, jotka menevät perheen sisäisen adoption voimaan astumiseen. Lisäksi luovuttajan on oltava pääpiirteittäin terve ja silmää miellyttävä. Haussa ei ole yliluonnollisen komea, kaiken kestävä Teräsmies, joka pelastaa työkseen lapsia palavasta talosta ja auttaa vanhoja rouvia kadun yli, vaan mies, joka ei sairasta mitään vakavaa sairautta ja jonka suvussa ei kulje vakavia, perinnöllisiä sairauksia. Mies, jota kohden pystymme katsomaan ilman, että tekee mieli sulkea silmät ja todeta, että onpahan rumin ihminen ikinä (esimerkiksi todella hallitsevat kasvonpiirteet tuppaavat periytymään) ja henkisesti tasapainoinen mies. Tässä pisteessä kaipaisimme tietoja muilta, jotka ovat itse luovuttajan etsineet ja valinneet. Kenet valitsitte luovuttajaksi ja millä perustein? Oliko päätös helppo? Mitkä asiat painoivat vaakakupissa? Ja ennen kaikkea, kuinka sovitte sen, ettei mies tule vaatimaan lapsen isyyttä itselleen?
Meillä on hävettävän vähän miehiä tuttavapiirissä. Toki ystävien avio- ja avomiehiä löytyy, mutta tuntuisi kiusalliselta käydä läheisen ihmisen mieheltä pyytämässä spermaa ja vaikka luovuttaminen sopisi miehelle itselleen, en jaksa uskoa, että vaimot suostuisivat. Ja ymmärtäähän sen, oman miehen siittiöillä tehdään oman perheen lapsia. Kuitenkin perheellinen mies tuntuu jotenkin järkevältä vaihtoehdolta. Vaihtoehdolta, joka ei koe yhtäkkistä hurmosta siitä, että hänestä on tulossa biologisesti isä ja joka ei ryntää synnytyslaitokselle ja tunnusta lasta omakseen ja vetoa myöhemmin siihen, että hän ei tiennyt, että isyys vaikuttaa näin. Tämän vuoksi meidän ajatusmaailmassamme luovuttajaksi sopisi mies, jolla on jo oma perhe ja omat lapset, ja jolla ei ole mitään tarvetta (ja mahdollisesti myöskään rahallisia ja henkisiä resursseja) tunnustaa itselleen vielä yhtä lasta. Itse olemme valmiita tekemään lupauksen, ettemme missään vaiheessa käännä kelkkaamme ja ala vaatimaan luovuttajalta isyyttä, mutta toivomme ja vaadimme samaa myös luovuttajalta. Molemminpuolinen herrasmiessopimus. Mistä näitä miehiä sitten löytää? Mikä on hyvä tapa lähestyä miehiä tämän asian tiimoilta? Missä te tapasitte luovuttajanne ja kuinka asiat etenivät?
- Kaksi äitiä
tiistai 6. elokuuta 2013
Oikeita äitejä ja niitä toisia äitejä
Netistä löytyi mielenkiintoinen keskustelu, jossa puhuttiin äitiydestä. Paikalla oli biologisia äitejä, joista toiset olivat synnyttäneet lapsen perinteisesti alateitse ja toiset keisarinleikkauksen avulla, oli adoptioäitejä, joista toiset olivat saaneet lapsensa melkeinpä suoraan synnytyssalista ja toiset vasta lapsen ollessa vanhempi. Oli äitipuolia, jotka ovat olleet lapsipuoliensa kanssa taaperoiästä, toiset jopa vauvaiästä, asti ja toiset ovat saaneet lapsen osaksi elämäänsä vasta heidän ollessaan vanhempia. Keskustelussa ilmeni nopeasti mielenkiintoinen kanta, jonka mukaan äitipuoli ei voi ottaa kantaa lapsen kasvatusasioiden puimiseen eikä etenkään keskustella äitiydestä ja äitinä olemisesta ja siihen liittyvistä tunteista, koska hänellä ei ole asiasta mitään sanottavaa eikä tietoa. Äitipuoli ei tiedä, millaista on olla äiti, samoin kuin oikeat äidit, koska hän ei voi koskaan korvata lapsen oikeaa äitiä eikä ohittaa tätä tunteiden määrässä. Oikeat äidit, niin. Keskustelu onnistui nostamaan tunteita pintaan ja huomaamaan taas, että ihmiset eivät vieläkään tiedosta, että perinteisiä ydinperheitä on nykyään entistä vähemmän, eivätkä nämä perinteiset perheet ole millään tavalla arvokkaampia, kuin muut perheet, jotka eivät istu tähän muottiin.
Jos äitipuoli ei ole pätevä kertomaan äitiydestä tai kutsumaan itseään äidiksi, kuinka on meidän tilanteemme? Tähän keskusteluun nojaten voimme todeta, että lapsella on biologinen, synnyttänyt, oikea äiti, joka on kuvioissa mukana pysyvästi. Eikö perheeseen tosiaan mahdu enempää kuin yksi äiti? Kuka on oikeutettu sanomaan niin, ja mistä tietää, kuka tuntee itsensä äidiksi? Mitä biologinen äiti menettää siinä, jos hänen lapsensa äitipuoli rakastaa lasta yhtä paljon, kuin tämä niin kutsuttu oikea äiti? Mistä nämä itsestään varmat, oikeat – biologisesti, perinteisesti miehen kanssa lapsen saaneet – äidit sitten tietävät, miltä tuntuu, kun on oikeasti äiti? Onko joku määritellyt, miltä oikea äitiys tuntuu? Onko äidin rakkauden määrä asia, josta kilpaillaan?
Lapsen biologisesti siittänyt isä voi keskustelupalstan tietojen perusteella tuntea heti synnytyssalissa suurta rakkautta ja hellyyttä vastasyntynyttä lastaan kohtaa, koska lapsi on hänen lihaa ja vertaan, mutta naisparista se, joka ei synnyttänyt lasta, ei voi tätä samaa tuntea. Miksei? Tämä toinen äiti on ollut lapsen teossa, raskaudessa ja synnytyksessä mukana kaiken aikaa samalla lailla, kuin synnyttäjäkin. Mikä aiheuttaa sen, ettei hän yhtäkkiä voikaan tietää, miltä tuntuu olla äiti? Hänkö ei voi katsoa vastasyntynyttä pientä nyyttiä ja todeta rakkautta rinnassaan, että tässä on hänen lapsensa, ja rakastaa lasta samalla tavoin, kuin se äiti, joka on juuri synnyttänyt samaisen lapsen?
Itse ajattelen, että tapoja olla äiti ja tapoja tuntea kuin äiti, on yhtä monta kuin ihmisiä, jotka ajattelevat itsestään äitinä. Oli kyseessä sitten biologinen äiti synnytystavasta riippumatta, adoptioäiti tai äitipuoli riippumatta siitä, onko lapsen saanut minkä ikäisenä, tai naisparin se osapuoli, joka ei ole koskaan tuntenut, miltä raskaus ja synnytys tuntuvat. Kautta aikojen on ollut äitejä, jotka ovat tuottaneet maailman lapsen, jota ovat kantaneet kuukausia ja joka on heidän lihaa ja vertaan, mutta jotka eivät koskaan tunteneet itseään äideiksi. Kautta aikojen on myös ollut naisia, jotka eivät ole olleet lapselleen mitään verisukua, mutta ovat kasvattaneet lapsen omanaan ja rakastaneet tätä vilpittömästi. Kuitenkin, loppujen lopuksi äitiys on sitä, kun tuntee itse omassa sydämessään olevansa äiti.
- Kaksi äitiä
Jos äitipuoli ei ole pätevä kertomaan äitiydestä tai kutsumaan itseään äidiksi, kuinka on meidän tilanteemme? Tähän keskusteluun nojaten voimme todeta, että lapsella on biologinen, synnyttänyt, oikea äiti, joka on kuvioissa mukana pysyvästi. Eikö perheeseen tosiaan mahdu enempää kuin yksi äiti? Kuka on oikeutettu sanomaan niin, ja mistä tietää, kuka tuntee itsensä äidiksi? Mitä biologinen äiti menettää siinä, jos hänen lapsensa äitipuoli rakastaa lasta yhtä paljon, kuin tämä niin kutsuttu oikea äiti? Mistä nämä itsestään varmat, oikeat – biologisesti, perinteisesti miehen kanssa lapsen saaneet – äidit sitten tietävät, miltä tuntuu, kun on oikeasti äiti? Onko joku määritellyt, miltä oikea äitiys tuntuu? Onko äidin rakkauden määrä asia, josta kilpaillaan?
Lapsen biologisesti siittänyt isä voi keskustelupalstan tietojen perusteella tuntea heti synnytyssalissa suurta rakkautta ja hellyyttä vastasyntynyttä lastaan kohtaa, koska lapsi on hänen lihaa ja vertaan, mutta naisparista se, joka ei synnyttänyt lasta, ei voi tätä samaa tuntea. Miksei? Tämä toinen äiti on ollut lapsen teossa, raskaudessa ja synnytyksessä mukana kaiken aikaa samalla lailla, kuin synnyttäjäkin. Mikä aiheuttaa sen, ettei hän yhtäkkiä voikaan tietää, miltä tuntuu olla äiti? Hänkö ei voi katsoa vastasyntynyttä pientä nyyttiä ja todeta rakkautta rinnassaan, että tässä on hänen lapsensa, ja rakastaa lasta samalla tavoin, kuin se äiti, joka on juuri synnyttänyt samaisen lapsen?
Itse ajattelen, että tapoja olla äiti ja tapoja tuntea kuin äiti, on yhtä monta kuin ihmisiä, jotka ajattelevat itsestään äitinä. Oli kyseessä sitten biologinen äiti synnytystavasta riippumatta, adoptioäiti tai äitipuoli riippumatta siitä, onko lapsen saanut minkä ikäisenä, tai naisparin se osapuoli, joka ei ole koskaan tuntenut, miltä raskaus ja synnytys tuntuvat. Kautta aikojen on ollut äitejä, jotka ovat tuottaneet maailman lapsen, jota ovat kantaneet kuukausia ja joka on heidän lihaa ja vertaan, mutta jotka eivät koskaan tunteneet itseään äideiksi. Kautta aikojen on myös ollut naisia, jotka eivät ole olleet lapselleen mitään verisukua, mutta ovat kasvattaneet lapsen omanaan ja rakastaneet tätä vilpittömästi. Kuitenkin, loppujen lopuksi äitiys on sitä, kun tuntee itse omassa sydämessään olevansa äiti.
- Kaksi äitiä
maanantai 1. heinäkuuta 2013
"Ei tärkeää oo kanssasi suunta tai määränpää..."
Vaikka blogin tarkoitus onkin keskittyä vauva-projektiin, kuuluu siihen kuitenkin oleellisesti paljon muutakin, kuin itse vauvan konkreettinen tekeminen. Moni ei varmaankaan tule edes ajatelleeksi, että nais(ja mies)parin täytyy olla rekisteröidyssä parisuhteessa, jotta molempien on mahdollista olla lapsen virallisia vanhempia perheen sisäisen adoption kautta. Monet varmasti miettivät, että missä muka on ongelma, sen kun kävellään maistraattiin. Aikaa menee tunti, eihän siellä tarvitse edes olla vieraita, seuraava parihan riittää todistajaksi. Tai sitten järjestätte kesähäät. Sellaiset perinteiset. Niin, perinteiset.
Olemme ehkä hivenen kummallisia lesboja, koska emme ole koskaan olleet vieraina lesbohäissä. Totta puhuen emme edes tunne naisparia, joka olisi sanonut virallisesti tahdon. Ja avioliittolakiakin vasta odotellaan. Kihlat meillä on jo vaihdettu ja naimisiin meno -lupaus annettu. On kuitenkin ihmeen hankalaa suunnitella häitä, koska emme kumpikaan tahdo, että seremonia ja juhla on karkeaa jäljittelyä kristityin menoin järjestetystä hääjuhlasta. Suunnitellessa tajusimme, että meillä ei ole valmista pohjaa itse vihkiseremoniaan. Ei valmista materiaalia, mitä antaa rauhantuomarin lukea. Mitä sitten pitäisi sanoa? Emme kumpikaan halua viitteitä uskontoon, mutta molemmat ovat tottuneet siihen, että avioliitto julistetaan Jumalan silmien edessä. Minkä edessä me vannomme olevamme yhdessä? Äidin hengen ja terveyden? Kumpikin aiomme itse kirjoittaa valamme, mutta pitäisi tilaisuudessa ilmeisesti muutakin sanoa.
Ja entä sitten vaatteet? Naisellisella lesbolla se on helppoa, koska valkoinen mekko on klassinen valinta (ja sen valinnan vaikeudesta saa syyttää vain itseään!), mutta entä kun toinen ei pukeudu mekkoon, muttei haluaisi myöskään tummaa pukua, koska ei koe olevansa mies ja ei tahdo näyttää mieheltä. On muuten kova työ selvittää, millainen olisi etiketin mukainen asu, joka on riittävä juhlava niin, ettei toinen morsian ole vähemmän juhlava kuin häävieraat.
Ehkä sittenkin olisi helpompi karata maistraattiin, niin ei tarvitse miettiä häiden yksityiskohtia. Mutta sittenkin, olisi ihanaa saada oma päivänsä prinsessana. Ehkä sittenkin pähkäilemme häiden suunnittelua saadaksemme häät, jotka näyttävät meiltä eivätkä sodi meidän ajatuksiamme tai mielipiteitämme vastaan, mutta jotka ovat riittävän perinteiset - juuri sellaiset kuin me haluamme.
Olemme ehkä hivenen kummallisia lesboja, koska emme ole koskaan olleet vieraina lesbohäissä. Totta puhuen emme edes tunne naisparia, joka olisi sanonut virallisesti tahdon. Ja avioliittolakiakin vasta odotellaan. Kihlat meillä on jo vaihdettu ja naimisiin meno -lupaus annettu. On kuitenkin ihmeen hankalaa suunnitella häitä, koska emme kumpikaan tahdo, että seremonia ja juhla on karkeaa jäljittelyä kristityin menoin järjestetystä hääjuhlasta. Suunnitellessa tajusimme, että meillä ei ole valmista pohjaa itse vihkiseremoniaan. Ei valmista materiaalia, mitä antaa rauhantuomarin lukea. Mitä sitten pitäisi sanoa? Emme kumpikaan halua viitteitä uskontoon, mutta molemmat ovat tottuneet siihen, että avioliitto julistetaan Jumalan silmien edessä. Minkä edessä me vannomme olevamme yhdessä? Äidin hengen ja terveyden? Kumpikin aiomme itse kirjoittaa valamme, mutta pitäisi tilaisuudessa ilmeisesti muutakin sanoa.
Ja entä sitten vaatteet? Naisellisella lesbolla se on helppoa, koska valkoinen mekko on klassinen valinta (ja sen valinnan vaikeudesta saa syyttää vain itseään!), mutta entä kun toinen ei pukeudu mekkoon, muttei haluaisi myöskään tummaa pukua, koska ei koe olevansa mies ja ei tahdo näyttää mieheltä. On muuten kova työ selvittää, millainen olisi etiketin mukainen asu, joka on riittävä juhlava niin, ettei toinen morsian ole vähemmän juhlava kuin häävieraat.
Ehkä sittenkin olisi helpompi karata maistraattiin, niin ei tarvitse miettiä häiden yksityiskohtia. Mutta sittenkin, olisi ihanaa saada oma päivänsä prinsessana. Ehkä sittenkin pähkäilemme häiden suunnittelua saadaksemme häät, jotka näyttävät meiltä eivätkä sodi meidän ajatuksiamme tai mielipiteitämme vastaan, mutta jotka ovat riittävän perinteiset - juuri sellaiset kuin me haluamme.
perjantai 24. toukokuuta 2013
Kuka luovuttajaksi?
Edelliseen kirjoitukseen kommentoi Maria, jolla oli tärkeää asiaa luovuttajista ja heidän epämääräisistä motiiveistaan. Kiitoksia vielä kerran kommentista, sillä me emme olleet aiemmin kyseistä ilmiöstä edes kuulleet, kun olemme luovuttajaa miettineet.
Ei ole todellakaan helppoa etsiä luovuttajaa, vaikka maailma on miehiä pullollaan. Vaatimukset meillä on suhteellisen kovat ja kuka tahansa mies ei meille edes kelpaa. Katsotaan sitten, miten vaatimukset laskevat, kun aikaa kuluu ja kuluu ja saadaan ei-vastaus toisensa perään.
Olemme miettineet paljon eri vaihtoehtoja, ja kaikissa on omat hyvät ja huonot puolensa.
Spermapankin käyttöä mietimme aluksi, mutta ajatuksesta luovuimme ainakin aluksi, koska sen käyttö on todella kallista, ja me kaksi ns. tavallista duunaria nettoamme kuukaudessa alle 4 000 € verojen jälkeen, joten tulisi hoitojen kanssa todella kalliiksi. Tietenkään, lapsen tekoa ei saisi mitata rahassa, mutta kyllä hoidot ja spermapankin käyttö vievät rahaa ja reilusti. Lisäksi olemme kuulleet villejä tarinoita, jotka voivat olla myös urbaaneja legendoja, siitä, kuin spermapankin kuvaukset eivät vastaa lainkaan todellista henkilöä ja ei ole niin sanotusti saatu sitä, mitä on tilattu. Tietenkin hyvinä puolina ovat varma sperman saanti ja se, että luovuttajat ovat jo valmiiksi testattu terveiksi ja heidän kanssaan ei ole vaaraa joutua tappelemaan huoltajuusasioista.
Tuttu luovuttaja on monien ensimmäinen neuvo, joka on omalla tavallaan erittäin hyvä idea. Kuitenkaan emme halua, että luovuttaja on ihminen, jonka kanssa olemme väistämättä tekemisissä, koska haluamme pitää oman perheemme meidän perheenämme. Emme kumpikaan haluaisi olla tilanteessa, jossa lapsella on synnyttäjä-äiti ja luovuttaja-isä, joka pyörii kuvioissa mukana. Kokisimme molemmat asian niin, että toinen äiti on kolmas pyörä, joka ei kuulu kuvioon. Sitä me emme halua. Tietenkin tämä toimii monilla, ja on olemassa myös perheitä, joissa on kaksi äitiä ja kaksi isää eli niin sanottuja neliapilaperheitä. Me olemme kuitenkin tiivis me ja haluamme että lapsi kuuluu meihin, johon ei kuulu ulkopuolisia. Paras tapaus olisi tietenkin se, että löytyisi kaverin kaveri, jonka kanssa ei tule oltua missään tekemisissä, koska hän ei kuulu varsinaisesti omaan kaveripiiriin. Sellainen, jonka kanssa voi sopia käytännön asiat, mutta joka pysyy poissa lapsen elämästä ja jota meidän ei tarvitse enää tavata.
Tuntematon luovuttaja on myös yksi mahdollisuus, jonka kanssa täytyy tosin olla hyvin tarkkana. Eräällä tuttavapariskunnalla kävi mahtava tuuri, ja se sattuivat lähipubissa törmäämään nelissäkymmenissä olevaan pariskuntaan, jolla oli itsellään kaksi lasta. Mies tarjoutui luovuttamaan naisille spermaansa, kunhan saisi sopimuksen, missä hän luopuu kaikista oikeuksistaan ja samalla velvoitteistaan. Hän oli terve, mukava ja komea. Tavallinen naapurin mies, joka oli vaimonsa kanssa jo pitkään puhunut, että haluaisivat auttaa lapsetonta pariskuntaa. Satumainen lykky. Netistäkin löytyy toki sivukaupalla luovuttajia, mutta niiden kanssa saa todellakin olla tarkkana, kuten Marian kommentti osoitti.
Mikä sitten on paras vaihtoehto? Itse ottaisin mieluiten tutun tutun, jonka kanssa ei tarvitse enää koskaan tavata, mutta joka ei ole netistä löytynyt pervo tai spermapankin kasvoton, mutta useita ja taas useita satoja velottava mies. Joku, joka ei tunge mukaan meidän perheesemme ja meidän lapsemme elämään, mutta auttaa sen hankkimisessa.
- Kaksi äitiä
Ei ole todellakaan helppoa etsiä luovuttajaa, vaikka maailma on miehiä pullollaan. Vaatimukset meillä on suhteellisen kovat ja kuka tahansa mies ei meille edes kelpaa. Katsotaan sitten, miten vaatimukset laskevat, kun aikaa kuluu ja kuluu ja saadaan ei-vastaus toisensa perään.
Olemme miettineet paljon eri vaihtoehtoja, ja kaikissa on omat hyvät ja huonot puolensa.
Spermapankin käyttöä mietimme aluksi, mutta ajatuksesta luovuimme ainakin aluksi, koska sen käyttö on todella kallista, ja me kaksi ns. tavallista duunaria nettoamme kuukaudessa alle 4 000 € verojen jälkeen, joten tulisi hoitojen kanssa todella kalliiksi. Tietenkään, lapsen tekoa ei saisi mitata rahassa, mutta kyllä hoidot ja spermapankin käyttö vievät rahaa ja reilusti. Lisäksi olemme kuulleet villejä tarinoita, jotka voivat olla myös urbaaneja legendoja, siitä, kuin spermapankin kuvaukset eivät vastaa lainkaan todellista henkilöä ja ei ole niin sanotusti saatu sitä, mitä on tilattu. Tietenkin hyvinä puolina ovat varma sperman saanti ja se, että luovuttajat ovat jo valmiiksi testattu terveiksi ja heidän kanssaan ei ole vaaraa joutua tappelemaan huoltajuusasioista.
Tuttu luovuttaja on monien ensimmäinen neuvo, joka on omalla tavallaan erittäin hyvä idea. Kuitenkaan emme halua, että luovuttaja on ihminen, jonka kanssa olemme väistämättä tekemisissä, koska haluamme pitää oman perheemme meidän perheenämme. Emme kumpikaan haluaisi olla tilanteessa, jossa lapsella on synnyttäjä-äiti ja luovuttaja-isä, joka pyörii kuvioissa mukana. Kokisimme molemmat asian niin, että toinen äiti on kolmas pyörä, joka ei kuulu kuvioon. Sitä me emme halua. Tietenkin tämä toimii monilla, ja on olemassa myös perheitä, joissa on kaksi äitiä ja kaksi isää eli niin sanottuja neliapilaperheitä. Me olemme kuitenkin tiivis me ja haluamme että lapsi kuuluu meihin, johon ei kuulu ulkopuolisia. Paras tapaus olisi tietenkin se, että löytyisi kaverin kaveri, jonka kanssa ei tule oltua missään tekemisissä, koska hän ei kuulu varsinaisesti omaan kaveripiiriin. Sellainen, jonka kanssa voi sopia käytännön asiat, mutta joka pysyy poissa lapsen elämästä ja jota meidän ei tarvitse enää tavata.
Tuntematon luovuttaja on myös yksi mahdollisuus, jonka kanssa täytyy tosin olla hyvin tarkkana. Eräällä tuttavapariskunnalla kävi mahtava tuuri, ja se sattuivat lähipubissa törmäämään nelissäkymmenissä olevaan pariskuntaan, jolla oli itsellään kaksi lasta. Mies tarjoutui luovuttamaan naisille spermaansa, kunhan saisi sopimuksen, missä hän luopuu kaikista oikeuksistaan ja samalla velvoitteistaan. Hän oli terve, mukava ja komea. Tavallinen naapurin mies, joka oli vaimonsa kanssa jo pitkään puhunut, että haluaisivat auttaa lapsetonta pariskuntaa. Satumainen lykky. Netistäkin löytyy toki sivukaupalla luovuttajia, mutta niiden kanssa saa todellakin olla tarkkana, kuten Marian kommentti osoitti.
Mikä sitten on paras vaihtoehto? Itse ottaisin mieluiten tutun tutun, jonka kanssa ei tarvitse enää koskaan tavata, mutta joka ei ole netistä löytynyt pervo tai spermapankin kasvoton, mutta useita ja taas useita satoja velottava mies. Joku, joka ei tunge mukaan meidän perheesemme ja meidän lapsemme elämään, mutta auttaa sen hankkimisessa.
- Kaksi äitiä
sunnuntai 12. toukokuuta 2013
Hyvää äitienpäivää!
Hauskaa äitienpäivää kaikille äideille sekä odottaville äideille! Ehkä mekin jonakin päivänä saamme juhlia äitienpäivää muutenkin kuin syöden omien äitiemme luona kakkua ja ihaillen äitien saamia kortteja, joita pienet kädet on piirtänyt.
- Kaksi äitiä
- Kaksi äitiä
torstai 9. toukokuuta 2013
Kohti ensimmäistä lääkäriä ja todellista pariutumista
Tärisevin käsin googletin oikeaa numeroa, johon soittaa. Vihdoin. Aikaa ensin omahoitajalle ja siitä toivonmukaan perhesuunnitteluneuvolaan. Etukäteen olemme saaneet paljon varoituksia siitä, että kaikki - edes hoitohenkilökunta - eivät suhtaudu myönteisesti perheen perustamis -ajatuksiimme. Saattaa tulla kuraa niskaan, ellei suorasti niin ainakin epäsuorasti ja piilotettuna oikeiden asioiden mukaan. Ja varmasti tulee kommenttia siitä, ettemme ole naimisissa. Anteeksi, rekisteröidyssä parisuhteessa. Kihlasormukset kyllä koristavat nimettömiä, mutta maistraattiin asti ei ole tullut mentyä. Tottakai on tiedossa, että niin kauan, kuin emme ole lain edessä virallistaneet suhdettamme, ei vauvallamme voi olla kuin yksi äiti. Perheen sisäiseen adoptioon oikeutetaan vain rekisteröidyssä parisuhteessa tai avioliitossa olevat pariskunnat. Mutta mitäpä tuosta. Emme kumpikaan haaveile isoista häistä ja suurista juhlista, joita täytyy suunnitella vuosia. Miksei juhliimme voi tulla perheemme sekä läheiset ystävät ja juhlaspaikkana voisi toimia jokin pieni, vuokrattu paikka? Paljon viihtyisiä huviloita löytyy, jotka sopivat tilaisuuteen. Syödään hyvin ja vietetään juhlaa pienessä piirissä. Riittää meille, kiitos. Emme ole sitoutumassa hienoihin hääjuhliin vaan toisiimme. Ja perheeseemme. "Hei rakas, aion jatkossakin maksaa urheiluharrastusmaksusi, koska laskun eräpäivä osuu palkkapäivälleni. Aion myös jatkossakin korjata kahvikuppisi pöydältä, koska jatkuvasti unohdat sen siihen. Aion myös käyttää koirat aamuisin ulkona, koska sinä et jaksa herätä tarpeeksi aikaisin. Aion myös katsella sinua myös huonoina päivinä ja jatkaa kanssasi riitelyä. Ja vastapainoksi viettää kanssasi kaikki tulevat hyvät päivät." Ei siihen isoja juhlia tarvita, että voin luvata tuon. Monet ovat myös kyseenalaistaneet päätöksemme naimisiin menosta, koska teemme sen "vain vauvan vuoksi". Naimisiin menon tulisi merkitä sitä, että teemme sen vain ja ainoastaan toistemme vuoksi, kuulemma. Selvä. Jos tarkkoja ollaan, voisimme olla ikuisesti avoliitossa. Se ei muuta parisuhteemme laatua, ei rakkauttamme eikä yhteisiä pelisääntöjämme. Mutta se muuttaa sen, ettei lapsellamme ole kuin yksi virallinen vanhempi. Jos synnyttäjälle käy jotakin, jää lapsi orvoksi. Vain toinen saa allekirjoittaa viralliset paperit, alkaen tarhaan ilmoittautumisista ja sairaalakäynneistä. Ei, kyllä me haluamme olla kokonainen perhe. Ja kyllä, me rakastamme toisiamme, vaikka osasyy naima-aikeille onkin lapsen hankkiminen.
Lääkärikäynti on tosiaan nyt varattu. Perhosia on vatsassa ja jännittää. Mitä jos todellakin tulee totaalinen lyttäys ja saamme kuulla olevamme vastuuttomia ja jopa lapsellisia, kuten eräs keski-ikää lähestyvä ystävättäremme totesi. Vastuutonta tehdä lapsi, kun ei ole korkeakoulututkintoja ja lääkärin virkoja sekä kymppitonnin kuukausituloja. Niin, ja onhan se asuntokin vuokralla. Autoistakin on muuten vielä lainaa. Miettikää nyt vielä, hän totesi, ja seuraavassa lauseessa ihasteli parikymppisen sukulaistyttönsä muutaman viikon ikäistä tyttöä. Emme voineet kuin katsoa toisiimme ja tyytyä olemaan hiljaa. Meidän perheemme, meidän sääntömme.
- Kaksi äitiä
Lääkärikäynti on tosiaan nyt varattu. Perhosia on vatsassa ja jännittää. Mitä jos todellakin tulee totaalinen lyttäys ja saamme kuulla olevamme vastuuttomia ja jopa lapsellisia, kuten eräs keski-ikää lähestyvä ystävättäremme totesi. Vastuutonta tehdä lapsi, kun ei ole korkeakoulututkintoja ja lääkärin virkoja sekä kymppitonnin kuukausituloja. Niin, ja onhan se asuntokin vuokralla. Autoistakin on muuten vielä lainaa. Miettikää nyt vielä, hän totesi, ja seuraavassa lauseessa ihasteli parikymppisen sukulaistyttönsä muutaman viikon ikäistä tyttöä. Emme voineet kuin katsoa toisiimme ja tyytyä olemaan hiljaa. Meidän perheemme, meidän sääntömme.
- Kaksi äitiä
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)