Kuka on valmis äidiksi?

Kun on tilanne, missä lapsi ei vain ykskaks yllättäen ilmoita mahassa olostaan, on niin kovin paljon aikaa miettiä ja vetkutella asian kanssa ja löytää aina uusia ongelmia maailmasta ja ennen kaikkea itsestään. Kun lapsi on tullut perheeseen lähes yllättäen, vaikka syynä olisikin ollut tietoinen ehkäisyn käyttämättä jättäminen, on helppo sanoa, että lapsiperheen arki yllätti, parisuhde kärsii ja kaikki olikin odotettua hankalampaa. Ja ihmiset ymmärtävät. Kun taas lapsi on tekemällä tehty ja väenvängällä haluttu, eikä lapsen alulle panoa voi hyvällä tahdollakaan sanoa hassuksi sattumukseksi, huolimattomuudeksi tai vahingoksi, tuntuu että lapsen tuloon on oltava valmis. Ja tällä tarkoitamme sataprosenttisen, täydellisen valmis. Mitä me emme ole. Emme lähelläkään.

Olemme molemmat aktiivisia ihmisiä, joilla on aina ollut omat harrastuksensa ja menonsa. Emme vietä kaikkea aikaamme kotisohvalla istuen, vaan urheilemme – toinen kilpatasolla ja toinen kilpailu-uralta eläkkeelle jääneenä – , tapaamme ystäviä ja elämme yhteisen elämän lisäksi omaa henkilökohtaista elämäämme, josta kumpikaan emme ole valmiita luopumaan kokonaan. Toki tiedämme, ja olemme siihen varautuneet, että elämä muuttuu lapsen tulon myötä, eikä urheiluhallilla voi enää viettää aikaa samaan tapaan, kuin nyt, kun lasta ei vielä ole. Emme kuitenkaan kumpikaan voi kuvitella elämää siten, että koko elämä asetetaan pyörimään vain lapsen ympärille, ja oma elämä jätetään pois. Emme ole kumpikaan ihmisiä, jotka voisivat kuvitella, että koko elämä pyörii vain äitiyden ja perheen ympärillä. Olemme rehellisesti puhuneet siitä, että tiedostamme tarvitsevamme myös perhe-elämän ohella aikaa itselle ja lisäksi aikaa toisillemme pariskuntana, ilman lasta.

Seuratessa sivusta ystävien, sukulaisten ja tuttavien perhe-elämää, johon lapset jo kuuluvat, olemme huomanneet, kuinka monet nuoret parit ovat ajautuneet kriisiin lasten tultua ja kuinka ennen hyvät parisuhteet ovat luisuneet siihen pisteeseen, että on muutettu omiin asuntoihin, ja lapset ovat vuoroviikoin molempien vanhempien luona. Emme kiellä, etteikö tämä olisi pelottavaa, sillä kukapa haluaa päätyä tähän pisteeseen. Monet tutut ovat puheissaan vilauttaneet ”kaikki oli hyvin, kunnes lapsia tuli” –korttia, kun on keskusteltu erojen syistä. Olemme molemmat rikkinäisistä ja erittäin riitaisista avioeroperheistä, joten emme halua samaa kohtaloa omalle lapsellemme.

Suoraan sanottuna lapsen hankkiminen ja siitä puhuminen on jopa pelottavaa kaiken ihanuuden ja vaaleanpunaisten kuvitelmien keskellä. Pelottaa, että oma parisuhde ajautuu siihen pisteeseen, ettei ole enää mitään sanottavaa toiselle, ellei kyse ole huutamisesta ja tappelusta. Pelottaa, että joutuu luopumaan kaikesta, minkä kokee itse tärkeäksi, ja katkeroituu siitä lapselle ja puolisolle. Pelottaa, että kaikki ei menekään niin kuin toivoisi. Pelottaa, että elämä muuttuu liian radikaalista huonoon suuntaan. Pelottaa, että ei jaksa perhe-elämää ja ei kykene olemana hyvä äiti.

Näitä pelkoja lieventääksemme olemme puhuneet näistä asioista ja vääntäneet ja kääntäneet niitä jokaiseen suuntaan löytääksemme yhteisen sävelen, jolla pidämme elämämme sellaisena, missä viihdymme kaikki, myös lapsen tulon jälkeen. Olemme sopineet, että pidämme molemmat kiinni omasta elämästämme; käymme harrastamassa ja tapaamassa ystäviä myös yksin, ilman lasta. Annamme toisillemme aikaa olla yksilö, koska sellaiseksi olemme kaikki alun perin syntyneet. Otamme aikaa olla pariskunta, sellainen, jollainen olemme olleet jo ennen lasta; käymme ulkona ja vietämme aikaa kotona kaksin, ilman lasta. Emmekä tunne siitä huonoa omaatuntoa. Lapsella tulee olemaan paljon turvallisia hoitopaikkoja, joihin menosta lapsi tulee varmasti ilahtumaan yhtä paljon, kuin hoitajatkin. Setiä, tätejä ja isovanhempia, puhumattakaan kummeista, tulee olemaan paljon, joten miksi pitäisi yrittää selviytyä 365 päivää vuodesta yksin ja uhrata kaikki muu sen vuoksi, kun apua on tarjolla enemmän kuin tarpeeksi? Lisäksi käytämme aikaa perheenä olemiseen. Teemme asioita perheenä; lapsena ja vanhempina. Kaikkea tätä sopivassa suhteessa. Olemme puhuneet tavoista, joilla haluamme lapsen kasvattaa ja kääntäneet kaikki kivet, joita olemme asiassa keksineet. Olemme keskustelleet niinkin pienistä asioista, kuin pöytätapojen opettaminen ja minkälaisia kotiaskareita lapselta on syytä vaatia. Olemme halunneet valmistautua niin hyvin, kuin mahdollista, jotta löydämme sen kuuluisan kultaisen keskitien, jota pitkin kävellä eteenpäin, jotta saamme tulevaisuudessakin pidettyä kasassa tämän elämän, jota olemme rakentaneet.

Kai se on totta, että kukaan ei ole valmis, ennen kuin lapsi tulee. Kai jokaista pelottaa, kun elämään on tulossa näin iso muutos. Tai kun yhtäkkiä saat huolehtia pienestä ihmisestä, joka tulee olemaan osa elämääsi koko loppuelämäsi ajan. Ei kai näin isoihin muutoksiin voikaan kokonaan varautua ja valmistua. Ehkä on vain tervettä pelätä ja jännittää. Ehkä on vain aika kasvaa äidiksi ja uskaltaa hypätä rohkeasti tuntemattomaan ja katsoa, mitä tuntematon tie tuo eteen.

- Kaksi äitiä

Yksi äiti, kaksi äitiä vai ei äitejä ollenkaan?

Viime aikoina olemme pohtineet asiaa, joka toisaalta on projektin tämän hetkisen tilanteen kannalta hyvin merkityksetön ja ei edes ajankohtainen, mutta on aiheuttanut meille päänvaivaa. Voiko lapsella olla kaksi äitiä?

Meillä on aiheesta hyvin eriävät mielipiteet:

Toinen meistä, synnyttäjä, on sitä mieltä, että lapsella voi hyvin olla kaksi äitiä. Toinen äiti on synnyttänyt lapsen, mutta projektissa ollaan oltu mukana pariskuntana ja perheenä, yhtä lailla, kuin lisääntymiskyvytön mies on ollut vaimonsa kanssa tekemässä yhteistä lasta klinikalla, vaikkei biologisesti ole voinut lapsen saantiin osallistua. Kukaan ei kyseenalaista sitä, onko tämä mies lapsen isä, joten miksi kyseenalaistaa sitä, onko toinen naispariperheen aikuisista yhtä lailla äiti, vaikkei ole synnyttänyt. Se, että molemmat ovat äitejä, luo tietynlaisen ydinperhe-olon tunnetasolla, kun ei puhuta äidistä ja ”X-tädistä” tai puhutella toista aikuista etunimellä. Ollaan vaan molemmat äitejä. Ehkä tähän vaikuttavat lapsuuden kokemukset, kun tämän mielipiteen omaavan puoliskon perheeseen kuului lapsuudessa äitipuoli, jota kutsuttiin etunimellä, ja kaikki tiesivät, ettei hän oikeastaan ollut äiti. Se, että perheessä on kaksi äitiä, eikä äitiä ja etunimellä kutsuttavaa henkilöä, tuo toiselle meistä tunteen, että kyseessä on ydinperhe, eikä uusioperhe, ja että lapsi on yhteinen lapsi, eikä toisen edellisestä suhteesta jäänyt, jolle toinen on vain äitipuoli. Ja että todella olemme molemmat äitejä, eikä toinen ole äitipuoli. Taustalla on siis itsekäs halu muodostaa ydinperhe myös muiden silmissä. Jollakin tavalla se tuntuu tämän puoliskon mielestä jopa oudolta, jos yhdessä tehdään lapsi, ja toinen ei haluakaan tulla kutsutuksi äidiksi. Se toisinaan tuntuu jopa siltä, että on yksin projektissa mukana, ja on jäämässä tietynlaiseksi yksinhuoltajaäidiksi, vaikka toinen on ollut alusta asti mukana. Äiti-käsite on kuitenkin pienelle lapselle vain sosiaalinen ja tunnetasoinen asia, ei niinkään biologinen. Äidiltä haetaan turvaa ja rakkautta ja äiti on lapsen oma tuki ja turva. Äiti on lapsen ikioma, ihana asia. Pieni lapsi ei mieti, onko äiti synnyttänyt hänet. Biologisen perimän ja myös äidin miettiminen tätä kautta tulee mukaan hieman vanhempana, jolloin lapsen kanssa on myös helpompi keskustella asioista ja kertoa, miten asiat ovat tapahtuneet.

Toinen meistä, se joka ei synnytä lasta, puolestaan on sitä mieltä, että lasta ei pidä sekoittaa sillä, että on kaksi äitiä, koska lapsella voi olla biologisesti vain yksi äiti. Lapsen on vaikea hahmottaa sitä, että miten toisella on äiti ja isä, jotka ovat yhdessä, biologisesti geenejä sekoittamalla, tehneet ja saaneet lapsen, mutta toisella on äiti ja äiti, jotka eivät biologisesti voi lasta saada ja lapsessa on vain toisen geenejä. Suomen kieli on myös hieman sanaköyhä, sillä ”äidille” on vaikea löytää tosissaan otettavia synonyymeja, ellei halua olla esimerkiksi äiskä. Englannin kielessä on helpompi kutsua toista äitiä sanalla ”mum” ja toista sanalla ”mummy”, mutta suomen kielessä ollaan vaan äitejä. Sekoittaako se lapsen päätä, että hänen huutaessaan äitiä tulee paikalle kaksi äitiä yhden sijasta? Tämän puoliskon mielestä sillä ei ole mitään väliä, kutsuuko lapsi kumpaakaan äitiä äidiksi, vai ainoastaan toista äidiksi ja toista nimellä ja se, onko lapsella kaksi äitiä vai äiti ja etunimellä kutsuttava henkilö, ei vaikuta myöskään ulkopuolisten ihmisten ajatusmaailmaan tai luo ennakkokäsityksiä siitä, onko lapsi edellisestä suhteesta (miehen kanssa) vai yhteisenä, ja molempien toiveesta, hankittu.

Emme ole päässeet asiasta vielä yhteisymmärrykseen, ja asia on hieman auki. Näiden mietintöjen päälle eräs miespuolinen ystävä totesi, ettei hän ymmärrä, miksi se meistä, joka ei synnytä lasta, haluaisi olla edes mukana synnytyksessä, koska lapsi ei ole oma. Kyllä hän isänä halusi nähdä oman lapsensa, joka on hänen omaa lihaa ja vertaan, syntymän, mutta miksi haluta olla katsomassa sitä, ei-niin-kaunista näkyä ja istua pitkät ajat sairaalassa, kun syntyvä lapsi ei ole oma. Tästä kommentista saattoi jäädä hieman ikävä maku suuhun. Onko sillä mitään väliä, olemmeko molemmat äitejä, jos ihmiset näkevät lapsen vain toisen lapsena?

Joten miten on, voiko lapsella olla kaksi äitiä?

- Kaksi äitiä